* * * * *
Jätän kertomatta, mitä sitten tapahtui, isäni.
XIX.
MASILO SIIRTYY DUGUZAAN.
Sinä yönä kohtasi Balekan kirous Chakaa, joka nukkui huonosti. Hän oli niin rauhaton, että hän lähetti hakemaan minut luoksensa käskien minun lähteä kävelemään hänen kanssaan. Minä lähdin, ja me astuimme ulos hiljaa ja vaiti ollen, Chaka edellä ja minä jäljessä. Hänen jalkansa veivät hänet 'U'Donga-lu-ku-Tatiyanaa kohti, paikkaa, jossa koko heimoni kuin myös Baleka-sisarenikin lepäsivät kuolleina.
Nousimme hitaasti rinnettä ylös ja pysähdyimme kuilun päähän, samaan kohtaan, jossa Chaka oli istunut ihmisten suistuessa ohi kuin vesi putouksesta. Silloin oli paikka täyttynyt kauhunhuudoista ja kuolevien korinasta, mutta nyt siellä oli hiljaa, risahduskaan ei häirinnyt yön syvää rauhaa. Täysi kuu oli juuri noussut ja valaisi edessämme lepäävät vainajat, niin että minä saatoin nähdä heidät kaikki — Balekankin — hänet oli heitetty aivan röykkiön keskelle. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina kuin hän oli silloin, ja kuitenkin minä pelkäsin katsella häntä.
"Nytpä et olisikaan vetoasi voittanut, Mopo palvelijani", sanoi Chaka. "Näetkös, kasa on alentunut, niin että reunaan on jo keihään mitta ainakin!"
En vastannut, mutta kuninkaan ääni karkoitti sakaalit paikalta.
Hetkisen kuluttua Chaka jatkoi nauraen katkerasti:
"Tänään voit nukkua hyvin, äitini, sillä olenpa lähettänyt luoksesi runsaasti tuudittajia. Ah, langenien heimo, sinä unhotit, mutta minä muistin! Unhotit, miten kerran eräs nainen ja poikanen tulivat pyytämään sinulta ruokaa ja turvaa, mutta sinä et suonut heille kumpaakaan — niin, et maidontilkkaa edes! Mitä vannoin minä silloin, oi langenien heimo? Enkö minä luvannut surmata teitä niin monta kuin anomaani maljaan mahtui pisaroita? Ja enkö ole pitänyt lupaustani? Eikö tässä lepää miehiä enemmän kuin maljaan mahtuu pisaroita? Ja heitä kuolemaan seuranneiden naisten ja lasten lukumäärää ei voi kukaan laskeakaan! Voi sinua, langenien heimo, joka et antanut minulle maitoa, kun olin pieni! Tultuani suureksi olen nyt kostanut! Niin, tultuani suureksi! Ah! onko ketään niin mahtavaa kuin minä? Askeleeni panevat maan vavahtelemaan; kun puhun, värisevät ihmiset, ja kun rypistän kulmiani, kuolevat he — välistä tuhansittain. Maa on minun niin kauan kuin voidaan kulkea, ja minun ovat sen asukkaatkin. Mahtini kasvaa yhä ja valtani laajenee joka hetki — niin, joka hetki. Sinunko kasvosi, Baleka, tuijottavat minuun noiden tuhansien joukosta, jotka äsken tapoin? Vannoit minun nukkuvan huonosti tästä lähtien. En pelkää sinua, Baleka — nukuthan ainakin sinä hyvin. Sanohan, Baleka — herää ja kerro minulle, ketä minun tarvitsisi pelätä!" — hän vaikeni äkkiä kuin tyrmistyneenä. Olin jo päättänyt hänen sanojaan kuunnellessani selvittää lopullisesti välimme surmaamalla hänet heti, sillä minun vereni aivan kiehui raivosta ja kostonhimosta. Seisoin jo hänen takanaan valmiina iskemään keveällä nuijallani hänen aivonsa nurmikolle, mutta hillitsin samassa itseni, sillä minäkin näin jotakin. Ruumisröykkiössä liikahti eräs käsi, nousi hitaasti ja viittasi varjoon, joka pimensi kuilun toisen pään, ja minusta näytti, että käsi oli Balekan. Ehkä erehdyin, ehkä käsi olikin jonkun toisen onnettoman, joka vielä kitui tuskissaan — kukapa sen tiennee — mutta hänen viereltään se nousi ja oli koristettu aivan samanlaisilla rannerenkailla kuin olin hänen käsissään nähnyt. Niin, käsi nousi kolme kertaa ja viittasi yhtä sormea koukistaen kolme kertaa kuilun toista päätä peittävään synkkään varjoon ikäänkuin kutsuen jotakin pimeydestä ja kuolleiden joukosta. Sitten se vaipui ja minä kuulin selvästi rannerenkaiden kilahtavan toisiinsa. Samalla alkoi varjosta kuulua laulua, laulua niin ihanaa ja hurmaavaa, etten ollut milloinkaan sellaista kuullut.