Sanat erotin myös, mutta olen unhottanut ne, enkä muista niitä enää. Sen vain tiedän, että laulu kosketteli suuria asioita, kansojen syntyä ja kuolemaa. Se kertoi mustan kansan kehityksestä, tuhosta, joka uhkasi sitä valkoisen rodun taholta, sekä mitä varten se oli ja miksi sen piti kuolla. Pahasta ja hyvästä se kertoi, naisesta ja miehestä, ja niiden keskinäisestä taistelusta, sekä mistä tuo sota johtui ja miten se päättyi. Se kertoi myös zulu-kansasta ja sen voitoista sekä paikasta, jossa valkoinen käsi vihdoin lannistaa vastarintamme, minkä jälkeen kansamme vähitellen kuihtuu tuon käden varjossa ja katoaa vihdoin kokonaan, mennen maahan, jossa mikään ei kuole, vaan elää iäisesti, hyvät hyvien keralla ja pahat pahojen. Se kertoi elämästä ja kuolemasta, ilosta ja murheesta, ajasta ja iankaikkisuuden rannattomasta ulapasta, johon verrattuna aika on kuin aalloilla keinuva lehti vain, sekä miksi niin on.
Paljon nimiäkin kuulin, mutta tunsin niistä vain muutamia, muiden muassa omani, sekä Balekan, Umslopogaasin ja Chaka-Leijonan. Laulu oli sangen lyhyt ja kesti vain vähän aikaa, mutta sisälsi kaiken tämän ja paljon muutakin, minkä olen kuitenkin unhottanut, vaikka minä tiesin sen kerran ja saan jälleen tietää, kun kaikki on lopussa. Tuo varjosta kuuluva laulu paisui paisumistaan, kunnes se kuulosti kaikuvan joka taholta, ja kuolleetkin näyttivät kuuntelevan. Chaka kuuli sen myös ja värisi pelosta, mutta hänen korvansa olivat suljetut sen sisällölle, vaikka minun olivat auki.
Ääni läheni, ja varjon pimennosta alkoi kuultaa heikko valon kajastus, joka kirkastui kirkastumistaan, kunnes minä näin, että tuo kirkkaus säteili eräästä naisellisesta olennosta, joka tuli meitä kohti. Näin jo kasvotkin, ja, isäni, minä tunsin ne. Olento oli Inkosazana-y-Zulu, Taivaan kuningatar! Hän läheni hyvin hitaasti liukuen äänettömästi tuon kuolleita täynnä olevan kuilun yli, ja minusta näytti, että vainajien varjoja nousi tuhansittain lähtien seuraamaan häntä — kuoleman kuningatarta. Ah, isäni, kuinka ihana hän oli häikäisevässä kirkkaudessaan, hiukset välkkyivät kuin sula kulta, silmät olivat syvät kuin keskipäivän taivas, ja hänen rintansa ja käsivarsiensa valkeutta voi verrata ilta-auringon hehkuvaan lumeen. Hänen taivaallisessa kauneudessaan oli kuitenkin jotakin peloittavaa, jotakin hirveätä, mutta minä olin iloinen, että minun suotiin nähdä se, kuinka se säihkyi, säteili ja muutti muotoaan kirkkauden säikeistä kudotun kimmeltävän hunnun häilyessä hänen ympärillään.
Hän oli nyt aivan edessämme, ja Chaka vaipui maahan pelon lamauttamana kätkien kasvonsa, mutta minä en pelännyt, isäni — vain pahat pelkäävät katsoa Taivaan kuningattareen. Ei, minä en pelännyt, vaan seisoin suorana ja katselin häntä kasvoista kasvoihin. Hänellä oli kädessään pienoinen keihäs, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta: sen keihään varjo, jota Chaka piti kädessään, sama, jolla tämä oli surmannut äitinsä ja jolla hänet vihdoin surmattiin. Laulu vaikeni samassa, ja hän pysähtyi eteemme, niin että hänestä säteilevä kirkkaus valaisi heidät molemmat, minun seisoessa maahan kumartuneena kuninkaan takana. Hän kohotti pienen keihäänsä koskettaen sillä Chakaa, Senzagaconan poikaa, otsaan merkiksi, että tämä oli saanut tuomionsa.
"Mopo Makedaman poika", kuulin samassa matalan äänen lausuvan, "hillitse kätesi, sillä Chakan malja ei ole vielä täysi. Kun näet minut kolmannen kerran, niin silloin iske, Mopo lapseni."
Niin hän lausui, ja vaikka Chaka tunsi kosketuksen, ei hän kuullut sanoja, jotka olivatkin vain minulle tarkoitetut. Synkkä pilvi peitti samassa kuun, ja kun se oli mennyt, oli näky hävinnyt, ja minä ja Chaka olimme jälleen kahdenkesken vainajien kanssa. Ympärillämme vallitsi yön syvä rauha. Chaka katsahti ylös ja hänen kasvonsa olivat harmaat tuskanhiestä.
"Kuka se oli?" kysyi hän ontosti.
"Inkosazana, Taivaan kuningatar; hän, joka valvoo kansamme kohtaloita, oi kuningas, ja jonka ihmiset silloin tällöin näkevät suurten tapahtumien edellä."
"Olen kuullut puhuttavan hänestä", sanoi Chaka. "Miksi ilmestyi hän nyt, ja mikä oli laulu, jota hän lauloi? Ja miksi hän kosketti minua keihäällä?"
"Hän tuli sentähden, oi kuningas, että Balekan käsi kutsui häntä kuten näit. Laulun sanoja ja tarkoitusta en ymmärtänyt, ja miksi hän kosketti otsaasi keihäällään, en tiedä, oi kuningas! Ehkä hän kruunasi sinut entistä suurempaan valtaan ja voimaan."