Miehet tulivat parittain juosten noin keihäänheiton päässä toisistaan, mutta ensimmäisestä parista oli toinen noin kuusi askelta edellä toisesta. Hän hyökkäsi karjaisten minua kohti keihäs ja kilpi koholla. Minulla ei ollut kilpeä, keihäs vain, mutta olin varuillani ja hän oli ylimielinen. Odotin, kunnes hän vei keihään taaksepäin iskeäkseen, mutta samassa minä pudottausin polvilleni ja iskin koko voimallani ylöspäin hänen kilpensä reunan alapuolelle. Hän iski myös, mutta ylitseni, keihäänkärki vain hiukan raapaisi olkapäätäni — näetkös — arpi näkyy vielä tänä päivänäkin. Entä minun keihääni? Ah, se osui paikalleen, keskeltä lävisti. Hän kaatui ja peittyi tomupilveen maassa keppuroidessaan. Mutta nyt olin aseeton, sillä keveä heittokeihääni katkesi hänen kaatuessaan, ja minulla oli kädessäni vain lyhyt varrenpätkä. Ja toinen soturi oli jo kimpussani! Hän näytti suurelta kuin metsän puu katsahtaessani ylös ja minä menetin toivoni, tunsin kuolevani ja pimeyden kuilut näyttivät jo aukenevan. Heittäydyin maahan kätteni ja polvieni varaan ja pyörähdin koko painollani vastustajani jalkoja vasten sillä seurauksella, että tämä syöksyi suinpäin tantereeseen, ja ennenkuin hänen kätensä olivat koskettaneet maahan, olin minä jaloillani. Keihäs oli kirvonnut hänen kädestään. Sieppasin sen, ja kun hän alkoi nousta, iskin minä sen hänen selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, isäni, ja samassa silmänräpäyksessä hän oli myös kuollut. Sitten minä kiiruhdin tieheni tohtimatta enää odottaa toisia, sillä olin uupunut ja rohkeuteni oli mennyt.
Noin sadan askeleen päässä horjui Baleka eteenpäin kädet levällään kuin henkilö, joka on juonut liian paljon olutta, ja kun tavoitin hänet, oli hän portista noin neljänkymmenen askeleen päässä. Mutta silloin hänen voimansa pettivät. Hän vaipui tajutonna maahan ja minä jäin seisomaan hänen viereensä, ja siihen minut olisi tapettukin, ellei sallimus olisi säätänyt toisin. Viivyttyään hetkisen kuolleiden toveriensa luona hyökkäsivät jäljellä olevat kaksi soturia minua kohti suunniltaan raivosta. Mutta samassa aukeni portti, ja joukko sotureita syöksyi ulos raastaen mukanaan vankia. Heidän perässään kulki eräs roteva mies, jolla oli leopardinnahka hartioillaan, nauraen, ja häntä seurasi viisi tahi kuusi neuvonantajaa, joilla kaikilla oli kiiltävä rengas pään ympärillä. Joukko sotureita päätti kulkueen.
Soturit huomasivat heti, että tappo oli tekeillä, ja ehdättivät paikalle juuri kun vainoojamme tavoittivat meidät.
"Keitä olette te, jotka rohkenette tappaa Elefantin asunnon portilla?" huudahtivat soturit. "Täällä on vain Elefantilla oikeus tappaa!"
"Olemme Makedaman miehiä", vastasivat ahdistajamme, "ja ajamme takaa näitä pahantekijöitä, jotka ovat tehneet kotonamme paljon pahaa ja murhiakin. Katso! Äsken he surmasivat kaksi toveriamme ja toisia viruu hengettöminä pitkin tietä. Salli meidän tappaa heidät."
"Kysy Elefantilta", vastasi soturi, "ja pyydä samalla, ettei sinuakin tapettaisi."
Tuo roteva päällikkö kuuli sanat ja astui lähemmäksi huomaten veren. Hän oli harvinaisen pitkä ja ryhdikäs, vaikka oli iältään aivan nuori vielä. Hän oli päätään pitempi kaikkia muita ja hänen rintansa oli yhtä leveä kuin kaksi tavallisen miehen rintaa yhteensä. Kasvot olivat kauniit ja tuimat, ja kun hän vihastui, säkenöivät hänen silmänsä kuin nuotiosta temmattu kekäle.
"Keitä ovat nämä, jotka uskaltavat panna pölyn pilveilemään porttieni edessä?" kysyi hän kulmiaan rypistäen.
"Oi Chaka, oi Elefantti!" vastasi joukon johtaja kumartaen melkein maahan saakka, "nämä vieraat soturit sanovat, että nuo ovat pahantekijöitä, joita tappamaan heidät on lähetetty."
"Hyvä!" sanoi hän. "Pahantekijät tapettakoon!"