Kun toisella rannalla olevat soturit näkivät meidän päässeen yli, huudahtivat he raivoisasti ja riensivät alaspäin.
"Nouse, Baleka!" sanoin minä. "Soturit ovat menneet kahlaamoa etsimään."
"Ah, anna minun kuolla!" vastasi hän.
Mutta minä pakotin hänet nousemaan ja hetkisen kuluttua hän jo hengitti säännöllisesti ja me kiiruhdimme niin nopeasti kuin voimme pitkää rinnettä ylös. Kuljettuamme hiukan kolmatta tuntia me tulimme tasangolle ja näimme kaukana edessäpäin suuren kylän.
"Rohkaise mielesi", sanoin minä. "Katso, tuolla asuu Chaka."
"Niin, veljeni", vastasi hän, "mutta mikä kohtalo odottaa meitä siellä?
Takanamme ja edessämme on kuolema — olemme kuoleman kidassa."
Pian saavuimme tielle, joka meni kahlaamolta suoraan kylään, ja jota myöten Chakan soturit olivat kulkeneet. Kiiruhdimme eteenpäin, kunnes vihdoin olimme vain puolen tunnin matkan päässä kylästä. Katsahdimme taaksemme, ja katso! vainoojamme olivat taas perässämme — viisi kaikkiaan — sillä yksi oli hukkunut koettaessaan päästä joen yli.
Juoksimme jälleen, mutta olimme jo ennestään uuvuksissa, ja soturit tulivat yhä lähemmäksi. Silloin muistui koira mieleeni. Koos oli vihainen ja hyökkäsi käskystäni kenen kimppuun hyvänsä. Kutsuin sen luokseni ja vaikka tiesin, ettei se selviäisi leikistä hengissä, päätin uhrata sen. Osoitin miehiä, ja koira syöksyi nuolena heidän kimppuunsa äristen ja korvat pystyssä. He koettivat osua siihen nuijalla ja keihäillään, mutta se riehui kuin hornanhenki heidän ympärillään purren raivoisasti eikä päästänyt joukkoa eteenpäin. Viimein onnistui erään soturin iskeä sitä keihäällään, mutta samassa syöksyi koirakin soturin kurkkuun kiinni, ja molemmat kaatuivat. Raivoisa taistelu seurasi ja loppui vasta sitten, kun molemmat olivat kuolleet. Ah, sepäs oli koira! Semmoisia ei nähdäkään enää tähän maailman aikaan. Sen isä oli eräs buurikoira, ensimmäinen laatuaan tässä maassa. Kerran se oli tappanut leopardinkin aivan yksinään. No niin, Koos-koirani kuoli viimeiseen saakka tapellen.
Olimme juosseet koko ajan ja kylän portti oli enää vain parinsadan askeleen päässä. Sisäpuolella oli jotakin tekeillä; huomasimme sen sieltä kuuluvasta melusta ja korkealle kiiriskelevistä tomupilvistä. Jäljellä olevat neljä vainoojaamme olivat taas kintereillämme jätettyään kuolevan toverinsa oman onnensa nojaan. Tiesin, että he tavoittaisivat meidät, ennenkuin pääsisimme portista sisään, sillä Baleka jaksoi nyt vain hitaasti kulkea. Eräs ajatus juolahti silloin mieleeni. Olin houkutellut hänet mukaani ja minun oli pelastettava hänet keinolla millä hyvänsä. Jos hän pääsisi kylään yksinäänkin, ei Chaka surmaisi hänen laistaan nuorta ja kaunista tyttöä.
"Juokse, Baleka, juokse!" sanoin minä jääden jälkeen. Hän oli melkein sokea väsymyksestä ja kauhusta ja horjui porttia kohti, huomaamatta tarkoitustani. Mutta minä istahdin hengittämään, sillä minunhan oli taisteltava neljää vastaan kuolemaani saakka. Sydämeni löi haljetakseen, ja veri kohisi korvissani, mutta kun miehet lähenivät, nousin minä keihäs kädessäni — jälleen näin punaista häilyvän silmäini edessä ja pelkoni hävisi.