"Tyynnyhän, pienoiseni", sanoin minä vihdoin; "tuskasi menee pian ohi."
"Ei", vastasi hän kohottaen kättään, "nyt se vasta alkaakin. Oi, sinä julma mies! Minä tiedän kyllä miksi tulit. Sinä tulit surmaamaan lapsen, jonka synnytän."
"Kuninkaan käsky, vaimo!"
"Kuninkaan käsky, niin, ja mitä on kuninkaan käsky? Eikö sitten minulla ole mitään sanomista tässä asiassa?"
"Lapsi on kuninkaan, vaimo."
"Lapsi on kuninkaan, mutta minun myös. Täytyykö siis käydä niin, että pienokaiseni reväistään rinnoiltani ja kuristetaan? Ja sinäkö tämän tekisit, Mopo? Enkö ole aina rakastanut sinua, Mopo? Enkö paennut kanssasi heimomme luota, kun pelkäsit isämme kostoa? Tiedätkö, että pari kuukautta sitten oli kuningas raivoissaan sinulle tuntiessaan itsensä sairaaksi ja olisi tappanut sinut, ellen olisi puhunut puolestasi ja muistuttanut häntä valastaan? Ja näin sinä nyt minua kiität: tulet surmaamaan lapseni, esikoiseni!"
"Kuninkaan käskystä, vaimo", sanoin minä tuimasti, mutta sydämeni oli pakahtumaisillaan.
Sitten ei Baleka sanonut enää mitään, vaan kääntyi seinään päin itkien ja valittaen sydäntäsärkevästi.
Hänen itkiessään kuulin askeleita majan ulkopuolelta ja samassa oviaukko pimeni; eräs nainen astui sisään. Käännyin katsomaan, kuka tulija oli, ja heittäydyin maahan, sillä edessäni seisoi Unandi, kuninkaan äiti, jota sanottiin "Taivaiden äidiksi", sama nainen, jolle äitini oli kieltäytynyt antamasta maitoa.
"Terve, oi Taivaiden äiti!" sanoin minä.