"Terve sinulle, Mopo", vastasi hän. "Sano, miksi Baleka itkee?
Senkötähden, että nyt on hänen vuoronsa kärsiä naisen tuskat?"
"Kysy häneltä itseltään, oi suuri valtiatar", vastasin minä.
Silloin virkkoi Baleka: "Itken sentähden, oi kuninkaan äiti, että tuo mies, joka on veljeni, on tullut hänen käskystään, joka on minun herrani ja sinun poikasi, murhaamaan hänet, jonka synnytän. Puhu puolestani, oi sinä, jonka rinnat ovat imettäneet! Sinun poikaasi ei surmattu syntyessään."
"Ehkä olisi ollut parempi, että hänet olisi surmattu, Baleka", vastasi
Unandi; "silloinpa olisi moni mies, joka on kuollut, vielä elossa."
"Lapsena hän ainakin oli hyvä ja hellä, niin että sinä saatoit häntä rakastaa, zulujen äiti."
"Ei, Baleka! Pienenä hän puri rintojani ja repi hiuksiani; hän oli jo silloin kaltaisensa."
"Mutta hänen lapsensa voi olla erilainen. Taivaiden äiti! Ajattelehan, sinulla ei ole ainoatakaan pojanpoikaa vanhuutesi ilona. Tahdotko siis nähdä sukupuusi kokonaan kuihtuvan? Kuningas, meidän herramme, käy alituisesti sotia. Hän voi kaatua. Entä sitten?"
"Senzangaconan sukupuu viheriöitsee sittenkin. Onhan kuninkaalla veljiä!"
"Ne eivät ole sinun vertasi, äiti. Mitä? Etkö kuule, etkö ymmärrä sanojani? Sitten vetoan naisena sinun naisensydämeesi. Pelasta lapseni tahi tapa minut lapseni keralla!"
Silloin Unandin sydän heltyi ja liikutuksen kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.