Rohkeuteni lannistui, ja vereni aivan jähmettyi kauhusta. Kuninkailla on monta korvaa. Olisiko hän voinut kuulla? Ja kuinka rohkenisin astua Leijonan eteen kantaen hänen elävää lastansa myttyyni kätkettynä? Mutta jos vapisin, olin mennyttä, jos näytin pelkoni, olin mennyttä, ja jos olin tottelematon, olin mennyttä.
"Menkäämme", sanoin minä, ja me kiiruhdimme kuninkaan portille.
Päivä oli kulunut iltaan, ja Chaka istui pihamaalla majansa edessä. Heittäydyin polvilleni hänen eteensä huudahtaen kuninkaallisen tervehdyksen bayéte! "Nouse, Makedaman poika!" sanoi hän.
"En rohkene nousta, oi zulujen leijona", vastasin minä, "ennenkuin olet antanut minulle anteeksi, sillä kuninkaallinen veri punaa käsiäni."
"Missä se on?" kysyi hän.
Osoitin mattoa.
"Näytä tänne."
Minä avasin maton, ja hän katsoi lasta ja nauroi ääneen.
"Hänestä olisi voinut tulla kuningas", sanoi hän viitaten erästä neuvonanatajaa viemään ruumiin pois. "Mopo, olet tappanut olennon, josta olisi voinut tulla kuningas. Eikö sinua peloita?"
"Ei, oi Musta", vastasin minä. "Lapsi kuoli kuninkaan käskystä."