"Zulu-leijona vainuaa verta."
"Hän on näkevä sitä!" huusivat naiset.
"Hänen silmänsä etsivät rikollisia."
"Hän voi pitää niitä kuolleina!" kirkuivat naiset.
"Hiljaa!" ärjäisi Chaka. "Älkää tuhlatko aikaa lörpöttelyyn, vaan toimikaa. Kuulkaa! Heittiöt ovat kohdistaneet noituutensa minuun ja ovat rohjenneet tahria verellä kuninkaan portit. Löytäkää heidät vaikka maan uumenista, te rotat! Kiitäkää ilmojen teitä ja etsikää nuo lurjukset, te korppikotkat! Nuuskikaa jokainen maja ja ilmaiskaa noiden kirottujen nimet, te sakaalit, te yömetsästäjät! Kiskokaa heidät luolistaan, jos he ovat kätkeytyneet, maan ääristä, jos he ovat paenneet, haudoista, jos he ovat kuolleet! Työhön! Työhön! Osoittakaa heidät minulle ja palkkanne on oleva suuri; heidät tuhotaan, vaikka he olisivat kokonainen kansakunta. Alkakaa kymmenmiehisissä joukoissa, sillä teitä on paljon ja kaiken pitää olla valmis ennen auringon laskua. Nyt alkakaa!"
"Ennen auringon laskua, isä", vastasivat he.
Kymmenen naista astui nyt esiin ja heitä johti sen ajan kuuluisin naistaikuri — eräs iäkäs nainen nimeltään Nobela, jonka näköä pimeys ei voinut verhota, jolla oli yhtä herkkä vainu kuin koiralla, ja joka kuuli öisin huutelevien vainajien puheet ja kertoi tarkkaan kaikki kuulemansa. Kaikki muut taikurit, miehet ja naiset, istuivat puoliympyrään kuninkaan eteen, mutta tämä nainen astui esiin yhdeksän toverinsa seurassa. He kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tarkastellen taivasta; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkien maata; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkistellen miesten sydämiä. Sitten he ryömivät ympäri piiriä kuin kissat ja heittäytyivät maahan nuuskien multaa, ja koko ajan vallitsi mitä syvin hiljaisuus kuin keskiyön hetkellä. Miehet kuuntelivat oman sydämensä lyöntiä ja silloin tällöin äännähti joku puiden oksille istahtanut korppikotka.
Vihdoin virkkoi Nobela:
"Vainuatteko hänet, sisareni?"
"Vainuamme", vastattiin.