"Istuuko hän idässä, sisareni?"
"Hän istuu idässä".
"Onko hän muukalaisen poika, sisareni?"
"Hän on muukalaisen poika."
Sitten he ryömivät lähemmäksi, ryömivät polvillaan käsiinsä nojaten, kunnes he olivat kymmenen askeleen päässä paikasta, jossa minä istuin ylimysten joukossa kuninkaan lähellä. Ylimykset katsahtivat toisiinsa pelosta kalveten, ja, isäni, minun polveni menivät aivan voimattomiksi ja luitten ydin suli vedeksi, sillä minä tiesin, ketä he tarkoittivat muukalaisen pojasta puhuessaan. Minä se olin, isäni; he aikoivat syyttää minua, ja jos niin kävi, niin minut ja kaikki omaiseni surmattaisiin, sillä kuninkaan valakaan tuskin kykeni suojelemaan minua taikureita vastaan.
Katselin heidän julmia kasvojaan heidän madellessaan eteenpäin kuin käärmeet. Katsahdin taakseni ja näin pyöveleiden tarttuvan tiukasti nuijiinsa ollen valmiit antamaan kuolon iskun. Silloin muistin sanat, jotka olimme kuiskailleet kuninkaan kanssa kahdenkesken tämän neuvottelun koollekutsumisesta, ja toivo hiipi sydämeeni kuin taivaalle päivän ensimmäinen kajo myrskyisen yön jälkeen. Paljon en kuitenkaan tohtinut vielä toivoa, sillä saattoihan olla, että kuningas oli vain virittänyt minulle ansan. Taikurit olivat nyt aivan lähellä ja pysähtyivät.
"Olemmeko uneksineet väärin, sisareni?" kysyi Nobela.
"Mitä öisin uneksimme, sen näemme päivällä", vastattiin.
"Kuiskaanko hänen nimensä korvaanne, sisareni?" kysyi Nobela-vanhus.
He kohottivat päänsä maasta kuin käärmeet ja nyökkäsivät, ja kun he nyökkäsivät, kalisivat luukoristeet heidän kuihtuneilla kauloillaan. Siten he nojasivat päät yhteen muodostaen ympyrän, ja Nobela pisti päänsä piirin keskelle ja kuiskasi yhden ainoan sanan.