"'Ei se auta, ei se auta', hän vastasi kuin valittaen. 'Peto tuntee myrkyt, muutamia se nielee, ja ne eivät vahingoita sitä. Toisiin se taas ei koske. Sitäpaitsi ei kukaan musta mies kykene sitä vahingoittamaan. Se on itse valkoinen, ja on vanhastaan tunnettua, että jos se yleensä kuolee, tapahtuu se valkean miehen käden kautta.'
"'Kummallinen eläin', aloin epäilevästi, sillä luulin hänen varmasti valehtelevan. Mutta samassa kuulin miesteni äänet. He kulkivat minua kohti jättiläisruohikon läpi, laulaen tullessaan, mutta olivat vielä pitkän matkan päässä, Kalubikin kuuli sen ja hypähti pystyyn.
"'Minun on mentävä', hän sanoi. 'Kukaan ei saa nähdä minua täällä. Mikä palkinto, oi lääketaidon herra, mikä palkinto?'
"'En ota palkkaa työstäni', vastasin, 'tai — odotahan. Maassasi kasvaa ihana kukka, eikö totta? Kukka, jolla on siivet ja niiden alla syvä kupu. Sen kukan tahtoisin.'
"'Kuka sinulle on puhunut kukasta?' hän kysyi. 'Kukka on pyhä. Kuitenkin, oi valkea herrani, sinun tähtesi uskallan sen kuitenkin. Oi, tule takaisin ja tuo muassasi joku, joka saattaa tappaa pedon, ja minä teen sinut rikkaaksi. Tule takaisin ja huuda kaislikon yli Kalubia, ja Kalubi on kuuleva ja tuleva luoksesi.'
"Samassa hän juoksi keihäänsä luokse, sieppasi sen maasta ja katosi kaislikkoon. Se oli viimeinen, mitä näin, tai luultavasti tulen näkemään hänestä."
"Mutta, Veli Johannes, jollain tavoin olette saanut kukan."
"Olen, Allan. Kun noin viikkoa myöhemmin eräänä aamuna astuin ulos teltastani, seisoi siinä kukka pantuna vedellä täytettyyn, kapeasuiseen saviastiaan. Tarkoitin tietysti, että hänen piti lähettää minulle koko kasvi juurineen päivineen, mutta arvattavasti hän ymmärsi minun haluavan vain kukkaa. Tai ehkei hän uskaltanut lähettää koko kasvia. Joka tapauksessa se on parempi kuin ei mitään."
"Miksi ette ole itse mennyt maahan sitä noutamaan?"
"Monesta syystä, Allan, joista tärkein oli, että se oli mahdotonta. Mazitut vakuuttavat, että kuka ikinä kukan näkee, hänen on kuoltava. Vieläpä he, saatuaan tietää, että olin saanut kukan, pakottivat minut muuttamaan maan toiselle äärelle seitsemänkymmenen mailin päähän. Senvuoksi päätin odottaa, kunnes kohtaisin jonkun, joka lähtisi toverikseni. Suoraan sanoen, Allan, johtui mieleeni, että te olette niitä, jotka ehkä mielellään haluavat nähdä tuon ihmeellisen pedon, joka puree ihmisiltä sormet poikki ja peloittaa heidät kuoliaaksi", ja Veli Johannes silitti pitkää, valkeata partaansa ja hymyili lisätessään: "Eikö ole omituinen sattuma, että kohtasimme toisemme niin pian senjälkeen?"