Pureva vastaus, joka epäilemättä oli sukkela, kiihdytti Bausia, sillä hän ei suvainnut tähän asiaan viittailtavan.
"Jos valkoiset miehet ovat niin hyvässä turvassa, niin miksi et anna heidän ottaa pyssyjänsä mukaan?" hän kysyi jotenkin epäjohdonmukaisesti.
"Jos aikoisimme pahaa, kuningas, auttaisivatko heitä heidän pyssynsä, kun heitä on vain muutamia suuren joukon keskellä? Emmekö esimerkiksi voisi varastaa niitä, niinkuin sinä teit suunnitellessasi näiden valkoisten miesten murhaa? Pongo-maassa vallitsee sellainen laki, ettei tuollaisia taika-aseita saa tuoda sen rajojen sisälle."
"Minkävuoksi?" minä kysyin kääntääkseni keskustelun toiselle tolalle, sillä huomasin Bausin julmistuvan yhä enemmän ja pelkäsin selkkauksia.
"Senvuoksi, herrani Macumazahn, että kansastamme on lausuttu ennustus, että heti kun Pongo-maassa pyssynlaukaus pamahtaa, jumalamme hävittävät maan ja pappimme Motombo kuolee. Ennustus on hyvin vanha, mutta vasta äskettäin sen tarkoitus on opittu ymmärtämään, sillä se puhuu 'ontosta keihäästä, joka savuaa', ja sellainen ase oli meille ennen tuntematon."
"Todellako", minä sanoin ja mietin itsekseni, että me emme ainakaan olleet siinä asemassa, että olisimme voineet aiheuttaa ennustuksen täyttymisen, mikä, niinkuin Hans sanoi surullisesti päätään pudistaen, oli "sääli, kovin sääli".
Kolmen päivän marssi läpi maan, joka asteittain aleni korkealta ylätasangolta, jolla Bezan kaupunki sijaitsi, toi meidät Kirua-nimisen järven rantaan. Järveä itseään emme nähneet taajan kaislikon takia, jota kasvoi matalassa vedessä aina mailin laajuudelta ja jota vain siellä täällä halkoivat uomat, joita virtahevot olivat tehneet tullessaan mannermaalle ravintoa etsimään. Korkealta kukkulalta, joka oli aivan hautakummun näköinen ja mahdollisesti olikin hautakumpu, näkyi kuitenkin sininen vesi, ja hämärässä etäisyydessä saattoi kaukoputkella katsoen erottaa puita kasvavan vuorenhuipun. Kysyin Kombalta, mikä se oli, ja hän vastasi, että se oli Pomgo-maan jumalain koti.
"Minkä jumalain?" kysyin taas, mutta silloin hän vastasi kuin mikäkin musta Herodotos, että laki kielsi puhumasta siitä. Olen harvoin tavannut ihmistä, jolta olisi vaikeampi urkkia tietoja kuin tuolta kylmältä ja epä-afrikkalaiselta Kombalta.
Kummun huipulle me pystytimme Englannin lipun, jonka kiinnitimme pisimmän tangon huippuun, minkä löysimme. Komba kysyi epäluuloisesti, miksi niin teimme, ja minä, joka olin päättänyt näyttää tuolle epämiellyttävälle henkilölle, että muutkin osasivat olla yhtä vaiteliaita, vastasin, että se oli heimomme jumala, jonka asetimme siihen palveltavaksi, ja että kuka ikinä koetti loukata tai vahingoittaa sitä, saisi varmasti surmansa, niinkuin tietäjävelho Imbozwi ja hänen lapsensa jo olivat saaneet kokea. Kerrankin Kombaan näytti jokin tekevän vaikutuksen, vieläpä niinkin syvän, että hän ohi kulkiessaan kumarsi lipulle.
Luonnollisesti en ilmoittanut hänelle, että olimme pystyttäneet lipun merkiksi ja majakaksi siltä varalta, että olisimme pakotetut etsimään kiireessä ja ilman opasta paluutiemme Pongo-maasta. Tosiasia on, että tuo pikku varovaisuus, jonka alkujuurena omituista kyllä oli Stephen, koko matkueemme uhkarohkein jäsen, tuli pelastukseksemme, niinkuin myöhemmin aion kertoa. Yöksi asetimme leirimme kummun juurelle, mutta mazitu-sotilaat Babemban johdolla, joka ei suvainnut moskiittoja, leiriytyivät lähemmä järveä aivan vastapäätä leveää virtahepokanavaa, joka välkkyi kirkkaana vetenä kaislikon keskellä.