"Hyvä on, riittää", minä sanoin, sillä pelkäsin Hansin sir Walter Raleigh'n tapaan alkavan pitää pitkää esitelmää tupakan hyvistä puolista.
"Ei ole ensinkään tarpeellista, että keltaihoinen mies kuljettaa noita lehtiä maahamme", keskeytti Komba, "siliä niitä siellä on runsaasti. Minkävuoksi lisätä kantamustaan tuollaisella?" ja hän ojensi kättään ikäänkuin tarttuakseen siihen ja tutkiakseen sitä tarkemmin..
Mutta samassa Mavovo kiinnitti huomiomme omaan myttyynsä, jonka hän juuri oli saanut auki, vartavastenko vai sattumalta, sitä en tiedä, ja Komba unohti tupakan ja kääntyi Mavovoon päin. Ihmeellisen nopeasti Hans kääri myttynsä jälleen kokoon. Vajaassa minuutissa sidenuorat olivat kiinni ja mytty Hansin selässä. Taaskin epäilykseni heräsi, mutta samassa Veli Johanneksen ja Komban välinen keskustelu edellisen hyönteishaavista, jota Komba epäili uudenlajiseksi pyssyksi tai ainakin joksikin vaaralliseksi taikakaluksi, veti huomioni puoleensa. Väittelyn loputtua syntyi uusi tavallisen puutarhalapion johdosta, jonka Stephen oli keksinyt ottaa mukaansa. Komba kysyi esineen tarkoitusta. Stephen vastasi Veli Johanneksen välityksellä, että sellaisella kaivettiin kukkia maasta.
"Kukkia!" sanoi Komba. "Yksi jumalistamme on kukka. Aikooko valkoinen herra kaivaa jumalamme maasta?"
Sitä juuri Stephen tietysti aikoi, mutta tuon tosiasian hän luonnollisesti salasi. Väittely kävi niin kiihkeäksi, että minun lopulta täytyi ilmoittaa, että jos meidän vähäistä omaisuuttamme kohdeltiin niin suurella epäluulolla, oli varmaan parasta jättää sikseen koko matka.
"Olemme antaneet kunniasanamme, ettei meillä ole ampuma-aseita", sanoin niin arvokkaasti kuin osasin, "ja sen pitäisi riittää sinulle, oi Komba."
Senjälkeen Komba neuvotteli tovereittensa kanssa ja myöntyi. Ilmeisesti hän välttämättä halusi meidät Pongo-maahan.
Vihdoinkin pääsimme lähtemään. Me kolme valkoihoista palvelijoinemme istuuduimme ruuhen perään varatuille ruohopatjoille. Komba asettui keulaan ja hänen miehensä tarttuivat leveihin airoihin, soutivat ja sauvoivat venhettä eteenpäin pitkin virtahepojen pitkään ja sotkuiseen kaislikkoon tekemää väylää, jonka molemmin puolin pyrähteli lentoon sorsia ja muita lintuja, niin että tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt. Soudettuamme noin neljännestunnin pääsimme tuosta kaislasotkuisesta matalikosta syvälle ja aukealle järvelle. Kaislikon päässä pystytettiin mastoksi seiväs ja sitten nostettiin yhteenkudotuista matoista tehty nelikulmainen purje. Purjeen täytti maalta käsin puhaltava aamutuuli, ja samassa aloimme kiitää eteenpäin noin kahdeksan mailin nopeudella tunnissa. Ranta takanamme peittyi hämärään, mutta vielä kauan aikaa saatoin sumun yläpuolella erottaa kummulle pystyttämämme lipun. Vähitellen se pieneni, kävi yhdeksi ainoaksi pisteeksi ja katosi. Sen pienetessä rohkeutenikin väheni, ja kun se oli kokonaan hävinnyt näkyvistäni, tunsin itseni todellakin masentuneeksi.
Taaskin olet hullun asialla, Allan-poikani, sanoin itselleni.
Montakohan samanlaista lienet vielä määrätty suorittamaan?
Eivät muutkaan näyttäneet olevan kovin hilpeällä mielellä. Veli Johannes tuijotti taivaanrannalle liikutellen huuliaan kuin rukouksessa, vieläpä Stephenkin näytti aika ajoin masentuneelta. Jerry oli vaipunut uneen, niinkuin alkuasukas tavallisesti tekee, kun on kuuma eikä mitään tekemistä. Mavovo näytti hyvin miettiväiseltä. Ihmettelin mielessäni, oliko hän taaskin kysynyt neuvoa Käärmeeltään, mutta en kysynyt mitään. Sen jälkeen kuin ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet teloituksesta kaaripyssyllä ja nuolilla, olin jotenkuten alkanut pelätä tuota kaameata matelijaa. Seuraavalla kerralla se saattaisi ennustaa välittömän tuomiomme, ja jos se sen tekisi, silloin uskoisin siihen varmasti.