Mitä Hansiin tulee, hän näytti olevan hyvin hämmennyksissään' ja etsi kovasti jotakin vanhan korderoiliivinsä taskuista, joka muodostaan päättäen oli luultavasti vuosia sitten koristanut jonkin englantilaisen metsänvartijan ruumista.
"Kolme", kuulin hänen mutisevan. "Kautta iso-isäni isän hengen! Vain kolme jäljellä."
"Kolme mitä?" kysyin hollanninkielellä.
"Kolme taikavälinettä, baas, ja niitä piti olla kaksikymmentäneljä. Muut ovat tippuneet ulos reiästä, jonka itse pahahenki on tehnyt tähän lahoon kankaaseen. Nyt me emme kuole nälkään, eikä meitä ammuta eikä hukuteta, ei ainakaan minulle tapahdu mitään noista kolmesta. Mutta voimme saada loppumme kahdellakymmenellä yhdellä muulla tavalla, sillä niiltä varjelevat taikaesineet olen hukannut. Siis —"
"Äs, lopeta lorusi", minä sanoin ja vaivuin jälleen epämiellyttäväin ajatusteni syvyyksiin. Vähän myöhemmin nukuin. Kun heräsin jälleen, oli jo iltapäivä ja tuuli oli tyyntymässä. Kun olimme nauttineet vähän eväitämme, joita olimme ottaneet mukaan, tuuli tyyntyi kokonaan ja pongot tarttuivat airoihinsa.
Minun ehdotuksestani tarjouduimme auttamaan heitä, sillä minulle johtui mieleen, että voisimme siten samalla oppia käyttämään heidän airojaan. Saimme siis kuusi airoa, ja Komba, jonka nyt huomasin alkavan puhua jonkinlaisessa käskevässä äänilajissa, opetti meitä niiden käytössä. Aluksi se kävi hyvin huonosti, mutta kolmen tai neljän tunnin yhtämittainen harjoitus sai meidät jo koko lailla oppimaan taidon. Ennen matkamme loppua olin jo aivan varma, että kykenisimme käyttämään ruuhta, jos se sattumalta kävisi meille tarpeelliseksi.
Noin kolmen aikaan iltapäivällä saaren rannat, jota kohden matkasimme — oliko se todella saari, sitä en milloinkaan ole saanut selville — olivat jo selvästi näkyvissä, ja vuorenhuippu, joka oli muutamaa mailia kauempana sisämaassa, oli näkynyt jo tuntikausia. Kaukoputkellani olin itse asiassa nähnyt sen hahmon jo melkein matkamme alusta alkaen. Noin kello viiden tienoissa me laskimme sisälle syvään lahteen, jonka molemmin puolin kasvoi metsää ja siellä täällä näkyi viljeltyjä maatilkkuja ja pieniä kyliä tavallista afrikkalaista mallia. Viljelyksien lähellä olevien puiden pienestä koosta huomasin, että siellä aikaisemmin oli ollut paljon enemmän maata viljeltynä, luultavasti edellisen puoiivuosisadan aikana, ja kysyin Kombalta syytä viljellyn maan vähenemiseen.
Hän vastasi minulle arvoituksellisella lauseella, joka vaikutti niin syvästi, että huomaan merkinneeni sen sanasta sanaan muistikirjaani.
"Kun ihminen kuolee, niin toukokin kuolee. Ihminen on touko, ja touko on ihminen."
Tämän merkinnän alle näen kirjoittaneeni: "Vertaa lauseeseen 'Leipä on elämän sauva'."