Sen enempää en saanut hänestä irti. Nähtävästi hän kuitenkin viittasi kansan vähenemiseen, josta asianhaarasta hän ei halunnut pitemmältä keskustella.
Muutaman mailin kuljettuamme lahti alkoi kaveta jyrkästi, ja sen pohjukassa siihen laski kapea joki. Molemmin puolin jokea, jonka yli oli rakennettu useita karkeatekoisia siltoja, sijaitsi Rican kaupunki. Sen muodosti joukko suuria palmunlehtikattoisia majoja, jotka näyttivät valkeasta savesta rakennetuilta, mutta olivatkin, kuten myöhemmin huomasimme, järven pohjamutaa, johon oli sekoitettu olkia tai ruohoa.
Me saavuimme jonkinlaiseen lastauspaikkaan, jonka reunoja suojelivat vedeltä pienet mutaan vajotetut puupaalut, joihin samalla oli kiinnitetty koko ruuhilaivasto, ja nousimme maihin juuri auringon laskiessa. Tulomme oli epäilemättä huomattu, sillä meidän lähestyessämme satamaa rannalta kuului torven toitotus, ja senjälkeen rantaan ilmestyi luultavasti majoistaan suuri joukko miehiä auttamaan ruuhen kiinnittämisessä. Panin merkille, että kaikki muistuttivat Kombaa vartaloltaan ja piirteiltään; he olivat niin toinen toisensa näköisiä, että lukuunottamatta ikäeroa oli vaikea erottaa heitä. He olivat ehkä kaikki saman suvun jäseniä; niin itse asiassa olikin asianlaita, ja se johtui kautta sukupolvien jatketusta ristinaimisesta.
Noitten pitkien, kylmäin, teräväpiirteisten, valkopukuisten miesten olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäätävästi, jotakin luonnotonta ja miltei epäinhimillistä. Tavallisesta afrikkalaisesta hilpeydestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei yksikään huudellut, ei yksikään nauranut tai lörpötellyt. Ei kukaan tunkeutunut lähellemme tai yritellyt hypistellä meitä tai vaatteitamme. Ei kukaan näyttänyt pelkäävän eikä edes hämmästyvän. Lukuunottamatta paria kolmea sanaa he olivat vaiti, tarkastelivat vain meitä jäätävällä, luotaantyöntävällä tavallaan, ikäänkuin kolmen valkoisen miehen saapuminen maahan, jonne yksikään valkoihoinen ei ennen ollut jalkaansa astunut, olisi ollut jokapäiväinen tapahtuma.
Ei meidän henkilökohtainen ulkonäkömmekään näyttänyt vaikuttavan heihin, sillä he hymyilivät hienosti Veli Johanneksen pitkälle parralle ja minun sänkimäiselle tukalleni, osoitellen niitä toinen toiselleen hoikilla sormillaan tai keihästensä kahvoilla. Panin merkille, että he eivät siihen tarkoitukseen koskaan käyttäneet keihäänsä lapaa, ehkä siitä syystä, että pelkäsivät meidän pitävän sitä vihamielisenä tai sotaliikkeenä. Tuntuu nöyryyttävältä sanoa, että koko seurueestamme ainoa, joka näytti herättävän heidän ihmettelyään ja mielenkiintoaan, oli Hans. Oli luonnollista, että hänen hyvin rumat ja ryppyiset kasvonsa vaikuttivat heihin jossain määrin, ehkä siitä syystä, etteivät he ennen olleet nähneet mitään vähääkään samankaltaista, tai ehkä eräästä toisesta syystä, jonka lukija ajan pitkään arvaa.
Kuulin joka tapauksessa erään heistä Hansia osoittaen kysyvän Kombalta, oliko tuo apina-ihminen meidän jumalamme vai vain päällikkömme. Kohteliaisuus näytti huvittavan Hansia, jota ei vielä milloinkaan ollut pidetty ei jumalana eikä päällikkönä. Mutta me muut emme tunteneet itseämme imarrelluiksi; Mavovo oli aivan vihoissaan ja sanoi Hansille suoraan, että jos hän vielä kuulisi sellaista puhetta, hän löisi häntä koko kansan nähden, osoittaakseen, ettei Hans ollut jumala eikä päällikkö.
"Odota kunnes itse väitän jotakin olevani, sinä zulu-Iahtari, ennenkuin uhkaat kohdella minua niin!" Hans huudahti vimmoissaan. Sitten hän lisäsi, hihittäen omituista hottentottimaista nauruaan: "Mutta se on totta, ennenkuin kaikki liha on syöty (s.o. ennenkuin kaikki selviää) saat pitää minua kumpanakin" — synkkä ennustus, jota silloin emme ymmärtäneet.
Kun olimme nousseet maihin ja koonneet tavaramme, Komba käski meidän seurata itseään ja johti meidät pitkin leveää tietä, joka oli hyvin siisti ja molemmin puolin suurten majain reunustama, joista olen puhunut. Kukin maja seisoi keskellä omaa aidattua puutarhaansa, mitä Afrikassa olen harvoin nähnyt. Tämän järjestyksen tulos oli se, että vaikka kaupungin asukasluku tosiasiallisesti oli verraten pieni, sen hallussa oleva maa-ala oli hyvin laaja. Kaupunkia itseään ei sivumennen sanoen ympäröinyt muuri eikä muu varustus, mikä osoitti, että,sen asukkaat eivät pelänneet hyökkäystä. Järven vesi oli heidän turvansa.
Tämän omituisen paikan päätunnusmerkkejä oli sitäpaitsi hiljaisuus, joka siellä vallitsi. Ilmeisesti he eivät pitäneet koiria, sillä haukuntaa ei kuulunut, eikä siipikarjaa, sillä en koskaan kuullut kukon laulua Pongo-maassa. Nautakarjaa ja lampaita heillä oli runsaasti, mutta kun he eivät pelänneet vihollista, ne kävivät laitumella kaupungin ulkopuolella, josta maito ja liha kuljetettiin kaupunkiin tarvittaessa. Suuri joukko kansaa oli kokoontunut meitä katselemaan, ei laumana vaan pieninä tuttavallisina ryhminä kukin puutarhansa portille.
Ryhmä käsitti tavallisesti miehen ja yhden tai useampia vaimoja, sirovartaloisia, kauniita naisia. Toisilla oli mukanaan lapsia, mutta vain hyvin vähän; suurin määrä, minkä näin yhdellä perheellä, oli kolme, ja monella perheellä ei näyttänyt olevan ainoatakaan. Sekä vaimot että lapset olivat samoin kuin miehetkin puetut sieviin, pitkiin, valkoisiin vaatteihin, mikä omituisuus myöskin todisti, että tuo alkuasukasheimo ei kuulunut tavallisiin Afrikan villeihin.