Oi, vielä niin monen vuoden kuluttua näen Rican kaupungin selvästi edessäni, näen leveän, lakaistun ja koristetun kadun, näen ruskeakattoiset, valkoseinäiset majat viljavain puutarhainsa keskellä, pitkät, vaiteliaat asukkaat, keittotulien suorana viivana tyyneen ilmaan nousevan savun, sirot palmut ja muut etelän puut ja kaukana kadun pohjoispäässä näen häämöttävän pyöreän tornimaisen vuoren, jonka nimi on Jumalan koti. Usein tämä näky palaa mieleeni unessa, tai kun valvoessani jokin voimakas tuoksu muistuttaa minua noista suurista torvimaisista kukista, joita oli aivan tuhlaillen siroteltu leveälehtisiin pensaihin miltei joka pihalle.
Marssimme yhä eteenpäin, kunnes saavuimme korkean pensasaidan eteen, joka oli kokonaan loistavain, tulipunaisten kukkien peitossa. Päivän viimeinen kultainen hehku oli juuri häipymäisillään taivaalta, ja pimeys alkoi langeta yli maan. Komba työnsi veräjän auki, paljastaen näyn, jota yksikään meistä ei luultavasti unohda. Aitaus käsitti noin neljäkymmentä aaria maata, ja sen toisessa päässä oli kaksi suurta majaa puutarhainsa keskellä kuten tavallista.
Näiden edessä tuskin viidentoista askeleen päässä veräjästä oli toinen kokonaan erimallinen rakennus. Se oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja kolmenkymmenen levyinen, ja sen muodosti vain veistettyjen paalujen kannattama katto. Paalujen välit oli peitetty ruohomatoilla tai luukuilla, joista suurin osa oli kiinni, mutta neljä aivan veräjän vastapäistä auki. Katoksen sisällä neljä- tai viisikymmentä miestä, yllä valkoiset hameet ja omituiset kaavut, lauloi kaameaa, surumielistä laulua kokoontuneina kolmelle puolen suunnattoman suurta tulta, joka paloi maahan kaivetussa syvennyksessä. Neljännellä, veräjän vastapäisellä sivulla seisoi yksi mies yksin, kädet ojennettuina ja selkä meihin päin.
Yhtäkkiä hän kuuli askeleemme ja kääntyi, hypähtäen syrjään, niin että valo lankesi suoraan meihin. Suuren tulen valossa näimme nyt, että sen yläpuolella riippui pientä sänkyä muistuttava rautaristikko ja sillä jotain kaameaa. Stephen, joka kulki hiukan edellä, tuijotti ja huudahti sitten kauhistuneella äänellä:
"Hyvä Jumala, se on nainen!"
Seuraavassa sekunnissa luukut laskeutuivat kiinni, joten emme enää nähneet muuta, ja laulu lakkasi.
XIV.
KALUBIN VALA.
"Olkaa hiljaa!" minä kuiskasin, ja kaikki ymmärsivät ääneni, vaikkeivät erottaneetkaan sanoja. Sitten kokosin vaivoin voimani, sillä tuo kammottava näky, joka olisi voinut esittää kohtausta helvetistä, oli vaikuttanut minuun niin, että tunsin itseni heikoksi. Senjälkeen katsahdin Kombaan, joka oli pari askelta edellämme. Hän oli ilmeisesti hyvin hämmentynyt — sen huomasin hänen selkänsä liikkeistä — sillä hän oli huomannut tehneensä kauhean erehdyksen. Hetkisen hän seisoi hiljaa, kääntyi sitten ja kysyi olimmeko nähneet mitään.
"Kyllä", vastasin välinpitämättömästi, "näimme joukon miehiä tulen ympärille kokoontuneina, siinä kaikki."