Ja nyt kertomus siirtyy Englantiin. (Älä pelkää, seikkailurakas lukijani, jos sellaisen olen saanut, muutaman sivun jälkeen palaamme jälleen Afrikkaan.)
Mr. Charles Scroope ja minä matkustimme Durban'ista päivää tai paria minun ja Veli Johanneksen viimeisen keskustelun jälkeen. Kapkaupungissa saavutimme aluksen, jota nykyaikana pidettäisiin kurjana pikku laivana ja joka pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen lopulta toi meidät onnellisesti Plymouthiin. Matkatoverimme olivat hyvin ikäviä. Useimmat heistä olen unohtanut, mutta yhden naisen muistan vielä. Ajattelen, että hän oli varmaankin alkanut elämänsä kamarineitsyenä, sillä hänellä oli säännönmukainen korkea tukkalaite ja punakat kasvot. Joka tapauksessa hän nyt oli naimisissa erään viinikauppiaan kanssa, joka oli Kapkaupungissa hankkinut itselleen omaisuuden. Pahaksi onneksi hän kuitenkin oli alkanut pitää liian paljon miehensä kauppatavarasta ja kävi päivällisen syötyä tavallisesti puheliaaksi. Syystä tai toisesta hän tunsi erikoista vastenmielisyyttä minua kohtaan. Oi, näen hänet vieläkin istumassa salongissa öljylampun heiluessa hänen päänsä päällä (hän valitsi aina öljylampun alla olevan paikan, syystä että valo antoi hänen timanttiensa esiintyä loistossaan). Hänen äänensäkin kuulen vielä korvissani. "Älkää vain tuoko tänne elefantinmetsästystapojanne, mr. Allan" (korostaen sanaa Allan) "Quatermain, ne eivät sovi sivistyneeseen seuraan. Saisitte käydä harjaamassa tukkanne, mr. Quatermain." (Voin lisätä selitykseksi, että tukkani seisoo luonnostaan pystyssä.)
Sitten kuului tavallisesti hänen miehensä kauhistunut "Hys, hys, sinähän käyttäydyt aivan loukkaavasti, rakkaani!"
Oi, minkätähden muistankaan tuon kaiken niin monen vuoden päästä, vaikka ihmisten nimetkin olen unohtanut? Se on varmaan noita pikkuseikkoja, jotka helposti jäävät mieleen. Ascensionin saari, jonnekka poikkesimme, on samoin jäänyt mieleeni valkovaahtoisine, pitkine, keinuvine maininkeineen, paljaine, vihreän peittämine vuorenhuippuineen ja lammikoissa rypevine merikilpikonnineen. Kilpikonnaraukat! Me otimme kaksi mukaamme ja minun oli tapana katsella niitä keulakannella, jossa ne makasivat selällään, heikosti eviään liikutellen. Toinen niistä kuoli, ja minä sain teurastajan pelastamaan itselleni kuoren. Myöhemmin annoin sen somasti kiilloitettuna ja verhottuna häälahjaksi mr. ja mrs. Scroope'lle. Tarkoitin sen käsityökoriksi ja tulin kovin hämilleni, kun joku typerä nainen sanoi häissä sulhasen ja morsiamen kuullen, että se oli sievin kehto, minkä hän ikinä oli nähnyt. Tyhmyydessäni koetin tietysti selittää, mistä seurasi yleinen nauru.
Mutta minkävuoksi kirjoitan tällaisista turhanpäiväisistä asioista, joilla ei ole kertomukseni kanssa mitään tekemistä?
Mainitsin jo, että olin rohjennut lähettää miss Margaret Manners'ille kirjeen Charles Scroope'sta, jossa sivumennen mainitsin, että jos sankarini sattuisi jäämään eloon, toisin hänet luultavasti seuraavalla laivalla kotiin. No niin, saavuimme Plymouthiin kahdeksan aikaan aamulla, lauhkeana marraskuun päivänä, ja pian sen jälkeen saapui hinaaja noutamaan matkustajia ja postia sekä osan lastia. Minä, joka nousen aikaisin aamulla, näin sen tulevan ja huomasin kannella komean, turkiksiin verhotun naisen ja hänen rinnallaan hyvin sievän, vaaleatukkaisen nuoren neidin, jolla oli yllä siro sarkapuku. Samassa joku tarjoilija toi sanan, että minua haluttiin puhutella salongissa. Menin sinne ja tapasin nuo molemmat seisomassa käsi kädessä.
"Olette varmaan mr. Allan Quatermain", sanoi komea nainen. "Missä on mr. Scroope, jonka, mikäli ymmärsin oikein, olette tuonut kotiin? Sanokaa heti."
Jokin hänen olennossaan ja kiihkeä puhuttelutapa saivat minut niin hämilleni, että saatoin vain vastata hiljaa:
"Alhaalla, rouva, alhaalla."
"Kas niin, rakkaani", sanoi komea nainen toverilleen, "kehoitin sinua odottamaan pahinta. Ole luja; älä laita kohtausta kaikkien näiden ihmisten edessä. Kohtalon tiet ovat vanhurskaat ja tutkimattomat. Oma oikullisuutesi oli siihen syypää. Sinun ei olisi pitänyt lähettää miesraukkaa noihin pakanamaihin."