Sitten hän kääntyi puoleeni ja lisäsi terävästi: "Toivottavasti hän on balsamoitu; hautaisimme hänet mielellämme Essex'iin."
"Balsamoituko!" minä läähätin. "Balsamoitu! Mieshän on kylvyssään, tai oli ainakin muutama minuutti sitten."
Seuraavassa hetkessä nuori sievä nainen, jolle toinen oli puhunut, puhkesi itkuun, nojaten päänsä olkapäähäni.
"Margaret!" hänen seuralaisensa huudahti (hän oli jonkunlainen ankara täti), "kielsinhän sinua laittamasta julkista kohtausta.' Mr. Quatermain, koska kerran mr. Scroope on elossa, tahtoisitteko pyytää, että hän olisi hyvä ja tulisi tänne."
No niin, minä toin hänet paikalle, parta puoleksi ajeltuna, ja asian lopun voi kuvitella. On suurenmoista olla sankari, suurella S:llä kirjoitettuna. Siitä pitäen se (minun ansiostani) oli Charles Scroopen osa elämässä. Hänellä on nyt lastenlapsia, ja he kaikki pitävät häntä sankarina. Eikä hän vastusta heitä. Minä tein matkan morsiamen kotiin Essex'iin, joka oli suurenmoinen maatila kauniine, vanhoine rakennuksineen. Tuloiltanani sinne oli kokoontunut 24-henkinen päivällisseura, ja minä sain pitää puheen Charles Scroope'sta ja leopardista. Luulen, että se oli hyvä puhe. Joka tapauksessa kaikki hurrasivat, myöskin palvelijat, jotka olivat keräytyneet ison hallin perälle. Muistan kertomusta täydentääkseni lisänneeni siihen vielä pari muuta leopardia, emän ja kaksi puolikasvuista poikasta, sekä haavoittuneen puhvelin ja kertoneeni kuinka mr. Scroope lopetti ne kaikki yhden toisensa jälkeen metsästyspuukolla. Oli huvittavaa seurata hänen ilmeitään kertomuksen kehittyessä. Onneksi hän istui vieressäni, joten voin potkaista häntä pöydän alitse. Kaikki oli hyvin hauskaa ja hyvin onnellista, sillä nuo kaksi rakastivat todella toinen toistaan. Jumalan kiitos, että minun, tai oikeammin Veli Johanneksen, onnistui saattaa heidät jälleen yhteen.
Tällä matkallani Essex'iin minä, sivumennen sanoen, kohtasin ensi kerran lordi Ragnairin ja kauniin miss Holmes'in, joitten kanssa myöhemmin olin joutuva hyvin omituisiin seikkailuihin.
* * * * *
Tämän välinäytöksen jälkeen ryhdyin tehtävääni. Joku mainitsi minulle, että kaupungissa oli kauppahuone, joka myi huutokaupalla orkideoja, nämä kukat alkoivat nimittäin sinä aikana tulla muotiin rikasten puutarhaviljelijäin keskuudessa. Tämä, arvelin, mahtoi olla paikka, jossa minun sopi näyttää aarteeni. Epäilemättä toiminimi May & Primrose — se oli liikkeen maailmankuulu nimi — kykenisi saattamaan minut kosketuksiin varakkaiden orkideanviljelijäin kanssa, jotka eivät arkailisi pannessaan liikkeelle pari tuhatta toivossa, että saisivat osan kukkaan, joka Veli Johanneksen lausuman mukaan oli suuren kultamäärän arvoinen. Joka tapauksessa aioin yrittää.
Eräänä perjantaina puoli yhden aikaan etsin siis herrojen May & Primrose'n liikkeen, kantaen mukanani kultaista Cypripediumia, joka nyt oli litteässä metallirasiassa.
Olin sattunut valitsemaan onnettoman päivän ja hetken, sillä saapuessani toimistoon ja kysyessäni mr. May'tä minulle ilmoitettiin hänen olevan maanarviointimatkalla.