"Sitten haluaisin puhutella mr. Primrose'a", sanoin.
"Mr. Primrose on huoneella tekemässä kauppoja", vastasi virkailija, jolla näytti olevan hyvin kiire.
"Missä huone sitten on?" kysyin.
"Ovesta mennessä käännytään vasemmalle, sitten taas vasemmalle — siellä kellon alla", sanoi virkailija ja sulki luukun.
Olin niin harmistunut hänen tylyydestään, että olin vähällä jättää koko yrityksen. Mutta kun paremmin asiaa ajattelin, noudatin hänen antamiaan ohjeita ja parin minuutin kuluttua löysin itseni kapeasta käytävästä, joka vei avaraan huoneeseen. Sellaiselle, joka ei ollut samantapaista ennen nähnyt, se tarjosi omituisen näyn. Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli seinälle naulattu julistus, jossa kiellettiin kävijöitä polttamasta piippua. Ajattelin mielessäni, että orkideat varmaan olivat ihmeellisiä kukkia, jos ne voivat erottaa sikarin savun piipun savusta, ja astuin huoneeseen. Vasemmalla puolellani oli pitkä pöytä täynnä ruukkuja, joissa kasvoi ihania kukkia, jollaisia en ikinä ollut nähnyt; ne olivat kaikki orkideoja. Pitkin sitä ja vastakkaista seinää oli toisia pöytiä, joille oli tiukkaan sullottu kuivia juuria, varmaankin orkideain. Minun kokemattomaan silmääni koko paljous ei näyttänyt viiden shillingin arvoiselta, sillä juuret näyttivät kuihtuneilta.
Huoneen päässä oli koroke, jolla istui erittäin miellyttävän näköinen herra. Hän myi huutokaupalla sellaista vauhtia, että hänen vierellään istuvan virkailijan oli vaikea merkitä kirjoihin määrät ja summat. Hänen edessään oli hevosen korkuinen pöytä, jonka ympärillä ostajat istuivat. Pöydän pää oli tyhjä, ja siihen vahtimestarit asettivat näytteille kunkin erän ennen myyntiä. Korokkeen alapuolella oli toinen vielä pienempi pöytä, ja sillä noin kaksikymmentä kukkaruukkua, vielä kauniimpia kuin suurella pöydällä olevat. Yläpuolella oli ilmoitus, että ne myydään täsmälleen puoli yhdeltä. Ylt'ympäri huonetta seisoi pikku ryhmissä miehiä (läsnäolevat naiset istuivat Pöydän ääressä), joista useilla oli kaunis orkidea napinlävessä. Myöhemmin sain kuulla niiden olleen kauppiaita ja amatöörejä. Heillä oli kaikilla ystävälliset kasvot, ja minä tunsin mieltymystä heitä kohtaan.
Koko paikka oli hauska ja miellyttävä, varsinkin vastakohtana hirveälle lontoolaiselle ympäristölle. Tunkien pienen olentoni nurkkaan, jossa en ollut kenenkään tiellä, katselin menoa jonkun aikaa. Äkkiä miellyttävä ääni vierelläni kysyi, enkö halunnut katsoa luetteloa. Katsahdin puhujaan ja miellyin häneen siinä paikassa — niinkuin edellä olen selittänyt, kuulun niihin, joille ensimmäinen vaikutelma merkitsee paljon. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta vanttera ja sulavaruumiinen. Ei hän ollut kovin kaunis, mutta ei niin rumakaan. Hän oli vain tavallinen vaaleaverinen nuori englantilainen, kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, hänellä oli hilpeät siniset silmät ja harvinaisen hauska kasvojen ilme. Äkkiä tunsin, että hän oli miellyttävä ja ihmisystävällinen sielu. Hänellä oli yllään karkea, verraten kulunut puku ja napinlävessä orkidea, joka näytti olevan yleinen tunnusmerkki. Jollakin tavoin puku sopi hänen hyvin vereviin kasvoihinsa ja vaaleaan, aaltoilevaan tukkaansa, joka i oli kokonaan näkyvissä omistajan istuessa vaatehattunsa päällä.
"Ei, kiitos", vastasin, "en ole tullut tänne ostamaan. En tiedä mitään orkideoista", lisäsin kuin selitykseksi, "tunnen vain muutamia, joita olen tavannut Afrikassa ja tämän tässä", ja näpäytin kainalossani olevaa metallilaatikkoa.
"Todellako", hän sanoi. "Kuulisin mielelläni Afrikan orkideoista. Mitä teillä sitten on tuossa laatikossanne, koko kasviko vai kukkia?"
"Vain kukka. Eikä sekään ole minun. Eräs afrikkalainen ystäväni pyysi minua — tai olkoon, se on pitkä juttu, joka ei mahda teitä huvittaa."