"Oi kiitän Jumalaa, että olen saanut elää nähdäkseni vielä kerran urhoollisen englantilaisen miehen, mikä mielestäni on suuri kohteliaisuus kansalleni ja itselleni, vaikka osa sen loistoa haihtuikin myöhemmin, kun sain kuulla hänen itsensä olevan englantilaista sukuperää."
Jälleen salama leimahti kirkkaana, sillä myrsky oli nyt todenteolla puhjennut, ja samassa minäkin jo riensin rantaan, jäljessäni Hans, joka oli päättänyt nähdä viimeisen vilahduksen minusta.
"Mene takaisin, Hans, ennenkuin salama sinut antaa ilmi", sanoin laskeutuessani hiljaa mangrove-puun juurelta likaiseen veteen, "ja sano, että koettavat, jos mahdollista, pitää nuttuani ja housujani kuivina."
"Hyvästi, baas", hän mutisi, ja ääni kuului nyyhkytykseltä. "Säilyttäkää uljas mieli, baas. Ei tämä kuitenkaan ole mitään verrattuna korppikotkiin Verilöylyvuorella. Intombi auttoi meidät suoriutumaan silloin, ja niin se tekee nytkin, sillä se tietää, kuka osaa pidellä sitä oikein!"
Nämä olivat Hansin viimeiset sanat, jotka kuulin, sillä jos hän muuta sanoikin, rankkasateen kolina vaimensi äänen.
Oi! Toisten edessä olin koettanut säilyttää uljaan mielen, mutta voimani eivät riitä kuvaamaan sitä kuoleman kauhua, jota tunsin ja joka ehkä oli suurin, mitä olen elämässäni kokenut; ja se merkitsee paljon. Olin lähdössä mielettömimpään seikkailuun, mitä ihminen koskaan on yrittänyt. En huoli toistaa yksityiskohtia, mutta enimmän vaikuttivat mieleeni sillä hetkellä krokodiilit. Siitä pitäen olen aina vihannut krokodiileja — mutta mitäpä siitä — ja paikka oli niitä niin täynnä kuin Taivaaseenastumissaaren lammikot ovat täynnä merikilpikonnia.
Mutta jatkoin uintiani. Lahti oli ehkä tuskin kahdensadan kyynärän levyinen, matka siis ei suinkaan ollut pitkä niin hyvälle uimarille kuin siihen aikaan olin. Mutta hinnalla millä hyvänsä minun oli samalla pideltävä pyssyä vasemmalla kädellä pääni päällä, sillä jos se olisi kerrankin painunut veden alle, se olisi ollut käyttökelvoton. Sitäpaitsi pelkäsin epätoivoisesti, että minut nähtäisiin salaman valossa, vaikkakin tuota vaaraa vähentääkseni olin jättänyt tumman vaatehatun päähäni. Loppujen lopuksi piti pelätä itse salamaakin, sillä ukkonen oli kauhean kova ja yhtämittainen ja näytti iskevän pitkin veden pintaa. Tulipallo tai jokin sen näköinen osui veteen vain muutaman kyynärän päähän minusta, aivan kuin se olisi tähdännyt pyssyni piippuun ja mennyt vain vähän väärään. Siltä se minusta ainakin näytti, vaikka yhtä hyvin se saattoi olla veden alta kohottautuva krokodiilikin.
Yhdessä suhteessa, tai oikeastaan kahdessakin, minulla kuitenkin oli onni. Ensinnäkään ei ollut tuulta nostattamassa laineita, jotka olisivat saattaneet peittää minut tai ainakin kastella pyssyn. Toiseksi ei ollut eksymisen pelkoa, sillä luolan suulla näin tulet, jotka paloivat Motombon istuimen molemmilla puolin. Ne tekivät minulle saman palveluksen kuin Hero-nimisen naisen lamppu hänen rakastajalleen Leanderille tämän uidessa Hellesponton yli luvattomille yöllisille vierailuille rakastettunsa luokse. Mutta häntä odotti edessäpäin jokin ilo, kun taas minua —! Mutta meillä oli vielä muutakin yhteistä. Hero oli, jos oikein muistan, kreikkalaisen rakkaudenjumalan papitar, ja minua odottava olento oli myöskin jonkinlainen uskonnollinen merkkihenkilö. Ero oli vain siinä, että hän kuten varmasti uskon, oli paholaisen pappi.
Uintiin meni luullakseni noin neljännestunti, sillä säästääkseni voimiani uin hitaasti, vaikkakin krokodiilien takia teki mieleni kiirehtiä. Jumalan kiitos ne kuitenkaan eivät saapuneet asiaa pahentamaan. Nyt olin jo lähellä luolaa ja seuraavassa tuokiossa katoksen alla tuossa matalassa lahdessa, jonne venhe oli vedetty. Seisoin jaloillani kalliopohjalla rintaa myöten vedessä ja tähystelin ympärilleni, leväten ja taivutellen pyssyn pitelemisestä jäykistynyttä vasenta käsivarttani edestakaisin. Tulet olivat palaneet jotenkin pieniksi, enkä nähnyt oikein selvästi, ennenkuin silmäni olivat vapautuneet sadepisaroista ja tottuneet valoon.
Avasin rätin pyssyni lukon ympäriltä, pyyhkäisin sillä tukkia ja heitin sen maahan. Sitten avasin varalukon ja herkistin pyssyn erityisellä laitteella erittäin herkäksi. Taasen tähystelin ympärilleni ja koetin ottaa selvää tilanteesta. Siinä oli koroke ja siinä — ah — siinä istui tuo sammakkomainen Motombokin. Mutta hänen selkänsä oli minuun päin; hän ei katsonut lahdelle vaan alas luolaan. Epäröin lyhyen, ratkaisevan hetken. Ehkä pappi oli unessa, ehkä onnistuisin irroittamaan venheen tarvitsematta ampua. Sitä en mielelläni olisi tehnyt; hänen päänsä oli sitäpaitsi etukumarassa ja näkymättömissä, eikä siis olisi ollut varmaa, että laukaus selkään olisi hänet surmannut. Loppujen lopuksi tahdoin välttää laukaisemista, jotta asia ei liian aikaisin tulisi ilmi.