"Oi, ihanaa, baas! Ihanaa!" hän sanoi heikolla äänellä. "Olen vakuutettu, ettei teidän arvoisan isänne henkikään osaisi somemmin surmata vihollisiaan siellä tulisessa paikassa. Ihanaa!" ja tuo ukkohöperö painautui maahan, suudellen saappaitani tai niiden jäännöksiä, minkäjälkeen annoin hänelle loput paloviinastani.
Ryyppy toinnutti hänet melkein entiselleen varsinkin sen jälkeen kuin hänet oli vapautettu tuosta likaisesta nahkasta ja hän sai pestä kätensä ja päänsä.
Komban kuoleman vaikutus pongoihin oli hyvin kummallinen. Kaikki ruuhet kokoontuivat sen ruuhen ympärille, jossa hän makasi. Sitten he kiireisen neuvottelun jälkeen laskivat purjeensa ja soutivat takaisin satamaansa. Miksi he sen tekivät, sitä en tiedä. Ehkä he arvelivat, että hän oli lumottu tai ainoastaan haavoittunut ja tahtoivat saattaa hänet lääkärin hoitoon. Tahi mahdollisesti laki kielsi heitä jatkamasta matkaa ilman jonkun varakalubin johtoa, joka oli "voittanut jumalan" ja joka odotti rannalla. Ehkä myöskin uskonnolliset menot vaativat, että päällikön ruumis oli saatettava maihin erityisin juhlamenoin. Sitä en tiedä. On mahdotonta lausua varmaa arvostelua noitten Afrikan kaukaisten heimojen toiminnan salaperäisistä vaikuttimista.
Tulos oli joka tapauksessa se, että me voitimme hyvän joukon aikaa ja elämän mahdollisuuden, joka muussa tapauksessa olisi kuollut siihen paikkaan. Lahdesta päästyämme tuuli puhalsi iloisesti ajaen meitä ripeää vauhtia yli järven aina keskipäivään asti, jolloin se alkoi hiljentyä. Kaikeksi onneksi se ei kuitenkaan kokonaan lakannut ennen kello kolmea, jolloin jo Mazitu-maan rannikko oli verraten lähellä; voimmepa jo erottaa taivaalla pilkun, jonka tunsimme Stephen'in pienen kukkulan laelle pystyttämäksi lipuksi.
Tämän rauhanajan kestäessä söimme jäljelläolevat ruokamme, peseydyimme niin perinpohjin kuin voimme ja lepäsimme. Hyvä olikin, että saimme tämän levonhetken ennen sitä, mikä seurasi. Sillä juuri tuulen lakatessa katsoin taakseni, ja siellä tulikin jo, yhä tuulen alla, koko pongojen ruuhilaivasto, arviolta kolme-, neljäkymmentä kappaletta, kussakin parikymmentä miestä. Purjehdimme eteenpäin niin pitkälle kuin pääsimme, sillä vaikka eteneminen kävi hitaasti, se oli kuitenkin nopeampaa kuin soutamalla. Oli sitäpaitsi tarpeellista säästää voimiaan viimeisen koettelemuksen varalle.
Muistan tuon hetken hyvin selvästi, sillä hermostuneeseen ja kiihoittuneeseen mieleen jokainen pikkuseikkakin painui syvälle. Muistan päittemme päällä liitelevien pilvien muodonkin, jotka osoittivat jälkiä edellisen yön myrskystä. Eräskin oli kuin linna, jonka torni oli särkynyt, niin että portaat sisällä näkyivät; eräs toinen muistutti suuresti haaksirikkoista laivaa, jonka keulassa oli reikä, kaksi mastoa poikki ja kolmas pystyssä riekaleisine purjeineen j.n.e.
Sitten muistan tavallisen, suuren järven ja erittäinkin erään paikan, jossa kaksi virtaa yhtyi, synnyttäen pieniä laineita, jotka näyttivät taistelevan keskenään ja kaatuvan taaksepäin omituisesti murtuen. Muistan myöskin parvittain pieniä kaloja, ne muistuttivat suuresti säynästä, sillä niillä oli pyöreä suu ja hyvin valkoinen vatsa, ja ne ilmestyivät äkkiä veden pintaan, tavoitellen näkymättömiä kärpäsiä. Kalat vetivät puoleensa joukon lintuja, jotka olivat lokin näköisiä mutta pienempiä. Niillä oli sysimusta pää, valkoinen takaruumis, harmahtavat siivet ja korallinpunaisissa jaloissa ohuet räpylät. Ne pyydystivät pieniä kaloja, päästäen sitä tehdessään omituisia valittavia huutoja, jotka päättyivät pitkään e-e-e ääneen. Parven isä, jonka pää oli valkea niinkuin takaruumiskin, mahdollisesti iästä, liiteli muiden yläpuolella vaivautumatta pyydystämään kaloja mutta pakottaen silloin tällöin jonkun joukosta pudottamaan saaliinsa, jonka se sieppasi ilmasta, ennenkuin se ehti vedenpintaan asti. Tällaisia olivat ne pikkuseikat, jotka jäivät mieleeni, vaikka luonnollisesti niitä oli enemmänkin, mutta ne eivät ole kertomisen arvoisia.
Kun tuuli lopulta kokonaan lakkasi, olimme ehkä noin kolmen mailin päässä rannasta, taikka oikeammin kaislavyöhykkeestä, joka tällä kohdalla ympäröi Mazitu-rannikkoa noin seitsemän- tai kahdeksansadan kyynärän levyisenä, kunnes vesi kävi liian syväksi. Pongot olivat silloin noin puoltatoista mailia taempana. Mutta kun heille riitti tuulta muutamaa minuuttia kauemmin ja kun he sitäpaitsi tuulen kokonaan tyynnyttyä voivat soutaa monella käsiparilla, ei välimatkamme pian ollut mailia pitempi. He pääsivät siis eteenpäin neljä mailia samassa ajassa kuin me kolme.
Laskin hyödyttömäksi käyneen purjeen ja heittäen sen mastoineen järveen keventääksemme venhettä, kun taivaasta näimme, ettei tuulesta enää ollut toivoa, aloimme soutaa niin lujasti kuin jaksoimme. Onneksi molemmat naiset voivat auttaa meitä, sillä he olivat oppineet soutamaan Kukan saarella, missä heillä kalastusta varten oli ollut yksityisvenhe saaren toisella rannalla. Hansin, joka yhä oli heikko, asetimme perää pitämään, mutta ei hän siihenkään oikein kyennyt.
Mitä tuimempi jahti, sitä kauemmin se kestää, sanoo sananlasku, mutta vihollisten taitavat soutumiehet tuntuivat yhä vain lähenevän. Meidän ollessamme mailin päässä kaislikosta välimatka ei enää ollut kuin puoli mailia, ja sitä mukaa kuin väsyimme, se yhä vain pieneni. Kun kaislikkoon ei enää ollut kuin kaksisataa kyynärää, takaa-ajajat olivat jo noin viiden-, kuudenkymmenen kyynärän päässä, ja silloin varsinainen taistelu alkoi.