Se oli lyhyt mutta hirveä. Heitimme venheestä kaikki, mitä ikinä voimme, myöskin pohjakivet ja raskaan gorillan nahkan. Tämän teimme onneksemme, sillä se vajosi hitaasti, ja etumaiset pongo-venheet pysähtyivät hetkeksi pelastamaan kallista pyhänjäännöstä, pysähdyttäen takanakin tulevat, jona aikana voitimme kaksi- tai kolmekymmentä kyynärää.
"Kasvi mereen!" minä sanoin.
Mutta Stephen näytti aivan vanhentuvan kauhusta ja huohotti hien valuessa pitkin kasvoja ja soutaen voimainsa takaa:
"Ei, taivaan tähden, kun olemme niin paljon vaivaa nähneet sen takia."
En siis uudistanut vaatimustani, sillä ei todellakaan ollut aikaa väittelyyn.
Nyt olimme jo kaislikossa, sillä lippu oli ohjannut meidät suoraan suuren virtahepojen polkeman uoman päähän, ja pongot, jotka soutivat kuin riivatut, olivat kolmenkymmenen kyynärän päässä. Oli hyvä, ettei tuo mielenkiintoinen kansa ollut oppinut jousien ja nuolien käyttöä ja että heidän keihäänsä olivat liian raskaat heittoaseiksi. Nyt, tai oikeastaan vähän aikaisemminkin, vanha Babemba, mazitut ja zulu-metsästäjämme olivat nähneet meidät. Suurena laumana he kahlasivat meitä kohti pitkin matalikkoa, kirkuen rohkaistukseksi tullessaan. Zulut alkoivat kiivaan ammunnan sillä seurauksella, että yksi kuula sattui venheeseemme ja toinen hattuni laitaan. Kolmas kuitenkin surmasi jonkun pongon, aiheuttaen Tusculumin riveissä hämminkiä.
Mutta me olimme menehtymäisillämme ja he lähenivät säälimättä. Kun heidän etumainen venheensä ei enää ollut kuin kymmenen kyynärän päässä ja me ehkä kahdensadan kyynärän päässä rannasta, koettelin airollani pohjaa, ja kun huomasin, ettei vettä ollut kuin neljän jalan syvyydeltä, huusin:
"Kaikki veteen ja kahlatkaa. Se on viimeinen toivomme!" Kömmimme kaikki venheestä, jonka keulan minä viimeisenä tullessani pyöräytin ympäri pongojen venheiden tielle. Nyt olisi luultavasti kaikki käynyt hyvin, ellei Stephen pulikoituaan jo muutamia askeleita eteenpäin olisi äkkiä muistanut rakasta orkideaansa. Hän ei ainoastaan itse palannut sitä pelastamaan, vaan houkuttelipa vielä ystävänsä Mavovonkin seuraamaan mukanaan. He palasivat venheelle ja alkoivat nostaa kasvia, kun pongot samassa kävivät heihin käsiksi, iskien keihäillään yli leveän venheemme. Mavovo vastasi iskuihin aseella, jonka hän oli riistänyt vahtisotilaalta luolan suulla ja surmasi tai haavoitti yhtä heistä. Samassa joku heitti häntä venheen pohjakivellä, joka osui päähän ja kaasi hänet veteen, mutta hän nousi kuitenkin ja hoiperteli takaisin melkein tajuttomana, kunnes joku meikäläisistä tarttui häneen ja raahasi rannalle.
Siten Stephen jäi yksin retuuttamaan suurta kukkaansa, kunnes joku pongo-sotilas kurottuen venheen ylitse työnsi keihään läpi hänen olkapäänsä. Hän päästi orkidean irti, sillä nyt hänen täytyi, ja yritti peräytyä. Liian myöhään! Vähintään puoli tusinaa pongoja syöksyi kahlaten venheemme keulan ja kaislikon väliin surmatakseen hänet. Minä en päässyt apuun, sillä totta puhuakseni olin sillä hetkellä uponnut ja tarttunut jalastani sarvikuonon kavion tekemään reikään, kun taas zulu-metsästäjät ja mazitut olivat vielä kauempana. Ilman Hope-tytön rohkeutta hän varmasti olisi saanut surmansa. Hope oli kahlaamassa rantaan päin vähän minun edelläni, mutta sattui kääntymään ja näki Stephen'in vaaran. Hän syöksyi takaisin läpi veden kuin leopardi, jonka penikat ovat vaarassa.
Hän pääsi Stephen'in luo ennen pongoja, heittäytyi hänen ja heidän väliinsä ja alkoi kiivaasti puhutella heitä heidän omalla kielellään, jota hän tietysti oli oppinut niiltä albinoilta, jotka eivät olleet mykkiä. Hänen sanojaan en etenevien mazitujen huutojen lomassa erottanut tarkkaan. Niin paljon kuitenkin käsitin, että hän luki jotakin vanhaa, voimakasta loitsua, jota käyttivät vain Pyhän kukan vartijat ja joka kirosi heidät ruumiineen sieluineen kauheaan tuomioon. Tuo loitsu, jonka sanoja nuori nainen enemmän kuin hänen äitinsäkään eivät halunneet toistaa, vaikutti ihmeellisesti. Ne, jotka sen kuulivat, m.m. Stephen'in ahdistajat, pysähdyttivät kätensä, vieläpä kumarsivat päänsäkin nuoren papittaren edessä kuin kunnioittaen ja palvoen ja jäivät siihen asentoon niin kauaksi, että tämä ehti taluttaa haavoittuneen Stephen'in pois vaarasta. Tämän hän teki kahlaten takaperin nuorukaisen rinnalla silmät yhä kiinnitettyinä pongoihin. Se oli omituisin pelastus, mitä ehkä milloinkaan olen nähnyt.