Pyhän kukan viholliset siten kuitenkin saivat takaisin ja veivät sen pois, sillä näin yhden ruuhista lähtevän kuljettamaan sitä. Siihen orkideametsästykseni loppui ja samaten toivo rahoista, jotka minun piti saada osuutenani tuon kalliin kukan myyntihinnasta. Tahtoisin tietää, minnekä kukka on joutunut. Minulla on kuitenkin täysi syy otaksua, ettei sitä koskaan istutettu takaisin Kukan saarelle, vaan että se hävisi tuohon hämärään ja tuntemattomaan maahan Afrikan sydämessä, mistä pongojen luullaan sen tuoneenkin muuttaessaan silloisille asuinpaikoilleen.
Stephenin haavoittumisen ja pelastuksen jälkeen tuon pelottoman miss Hope'n välityksellä, jonka mielenkiinto nuorukaista kohtaan jo oli kyllin suuri saattaakseen hänet panemaan henkensä alttiiksi hänen tähtensä, me kaikki pakolaiset pääsimme ystäväimme avulla jotenkuten rannalle. Täällä Hans, minä ja naiset vaivuimme uupuneina maahan, mutta Veli Johannes jaksoi vielä koota voimiaan haavoittuneiden Stephen'in ja Mavovon hyväksi.
Samassa alkoi taistelu kaislikossa, ja hurja ottelu se olikin. Pongot, joita oli luvultaan yhtä paljon kuin meikäläisiä, tekivät raivoisan hyökkäyksen, sillä heidän jumalansa ja pappinsa kuolema — otaksuttavasti huhut Motombosta jo olivat ehtineet heidän korviinsa — ja äidin ja Kukan ryöstö olivat tehneet heidät mielettömiksi. He hyppäsivät venheistään kaislikkoon, sillä uoma oli niin kapea, ettei siinä sopinut kävelemään kuin yksi kerrallaan, ja aikoivat nähtävästi kahlata rantaan. Rannalta käsin heidän perivihollisensa mazitut hyökkäsivät vanhan Babemban johdolla. Ottelu, joka nyt seurasi, oli oikeastaan sarja käsikähmä-kahakoita ennemmin kuin oikea taistelu. Oli omituista nähdä taistelevien päiden liikkuvan kaislikossa ja keihästen iskevän vastatusten, kunnes toinen aina kaatui. Haavoittuneita tästä kahakasta jäi vain muutamia, sillä ne, jotka kaatuivat, vajosivat mutaan ja veteen ja hukkuivat.
Näytti siltä kuin vedessä liikkumiseen tottuneet pongot olisivat olleet voiton puolella ja mazitut peräytymässä. Mutta zulu-metsästäjäimme pyssyt ratkaisivat taistelun kuitenkin vihollisten tappioksi. Vaikka en itse kyennyt kohottamaan pyssyä, käskin koota pyssymiehet ympärilleni johtaakseni heidän ammuntaansa, joka tekikin pongoihin niin kauhistuttavan vaikutuksen, että kun kymmenen tai kaksitoista oli kaatunut, he alkoivat mielettöminä paeta ja pyrkiä venheisiin laivaston vartijain avulla.
Loppujen lopuksi he merkin saatuaan tarttuivat airoihin ja syytäen yhä kirouksia ja uhkauksia soutivat tiehensä, kunnes muuttuivat vain pilkuiksi suuren järven selällä ja katosivat näkyvistämme.
Kaksi ruuhta olimme kuitenkin saaneet kiinni ja niiden mukana kuusi ja tai seitsemän pongoa. Mazitut olisivat halunneet tappaa heidät, mutta Veli Johanneksen pyynnöstä, jonka käskyillä, kuten muistettanee, oli Mazitu-maassa sama pätevyys kuin kuninkaan käskyillä, heidät sidottiin käsistään ja vietiin vangeiksi.
Noin puolessa tunnissa kaikki oli ohi, mutta päivän loppuosasta en osaa kirjoittaa, sillä vaivuin luultavasti tainnoksiin äärimmäisestä väsymyksestä, mikä ehkä ei ollutkaan ihme, kun otetaan lukuun kaikki mitä olimme kokeneet noiden neljän ja puolen päivän kuluessa, jotka olivat vierähtäneet meidän ensimmäisestä venheeseen astumisestamme Suuren järven rannalla. Koko seikkailurikkaan elämäni varrelta en muista tuollaisia yhtämittaisen ruumiillisen ja sielullisen jännityksen päiviä. Oli todella ihme, että pääsimme elävinä niiden läpi. Viimeinen mitä muistan oli Sammy, joka nyt taistelun loputtua ilmestyi jälleen pienenä ja sinisessä pumpulimekossaan kuin perhonen auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.
"Oi, mr. Quatermain", hän sanoi, "toivotan teidät tervetulleeksi kotiin voitettuanne vaikeat ponnistukset ja saatuanne katsoa silmästä silmään veristä sotaa. Joka päivä teidän poissaolossanne ja suurimman osan öitäkin moskiittojen karkoittaessa uneni rukoilin turvallisuutenne puolesta, ja ehkä, mr. Quatermain, siitä olikin apua, sillä mitä sanookaan runoilija? Ne, jotka palvelevat ja tarjoavat pöydässä, ovat melkein yhtä hyvät kuin ne, jotka keittävät päivällistä."
Nuo olivat hänen sanansa, jotka omituista kyllä painuivat pimeneviin aivoihini. Tai oikeastaan ne olivat osa hänen sanoistaan, ote pitkästä puheesta, jonka Sammy epäilemättä oli huolellisesti valmistanut poissaollessamme.