Hän kertoi puhdistaneensa ja ommelleensa kiinni Stephen'in haavan, mikä näytti tehneen sairaalle hyvää, vaikka keihäs oli pistänyt läpi olkapään, onneksi kuitenkaan katkaisematta valtimoa. Astuin sitten sisälle sairaan luokse ja tapasin hänet aika hilpeänä joskin heikkona väsymyksestä ja verenvuodosta. Miss Hope oli syöttämässä hänelle lihalientä puulusikalla. En viipynyt kauan etupäässä siitä syystä, että hän alkoi puhua kadotetusta orkideasta ja osoittaa kiihtymyksen merkkejä. Koetin rauhoittaa häntä niin hyvin kuin voin kertomalla hänelle pelastamastani siemenkodasta, mikä uutinen näytti ilahduttavan häntä.
"Kas niin!" hän sanoi. "Ajattele, että sinä, Allan, muistit tuon varokeinon, kun minä, orkideanviljelijä, unohdin sen kokonaan!"
"Poikaseni", minä vastasin, "olen elänyt kyllin kauan oppiakseni, ettei koskaan pidä jättää mitään taaksensa, mitä vain suinkin voi viedä mukanaan. Vaikka en olekaan orkideanviljelijä, muistui mieleeni, että kasveja voidaan kehittää muullakin tavoin kuin juuresta, joka tavallisesti ei mahdu taskuun."
Senjälkeen hän alkoi ladella minulle yksityiskohtaisia neuvoja siemenkodan säilyttämisestä täydellisesti kuivassa ja ilmaapitävässä metallirasiassa j.n.e., jolloin miss Hope kursailematta työnsi minut ulos teltasta.
Samana iltana pidimme neuvottelun, jossa päätimme lähteä paluumatkalle Bezan kaupunkia kohti heti, sillä paikka, jossa leirimme sijaitsi, oli hyvin kuumeinen, ja pongojen mahdollinen uusi hyökkäys teki olomme siellä vaaranalaiseksi.
Valmistimme siis seipäistä ja matosta paarit Stephen'iä varten, kaikeksi onneksi näet kantajia oli runsaasti, ja muut vähäiset valmistelumme olivat pian suoritetut. Mrs. Eversley ja Hope nousivat aasien selkään; Veli Johannes, jonka loukkautunut jalka alkoi taas käydä pahemmaksi, ratsasti valkoisella härällään; haavoittunutta sankaria Stephen'iä, kuten sanoin, kannettiin; minä astuin jalan, vertaillen vanhan Babemban kanssa huomioitamme pongoista, heidän käytöksestään, jolle minun on annettava täysi tunnustus, ja heidän tavoistaan, jotka, niinkuin sanottiin, olivat "suorastaan petomaiset".
Kuinka iloinen tuo vanha soturi olikaan kuullessaan taaskin pyhästä luolasta, Krokodiilijärvestä, sen takana olevasta metsästä ja metsän kauheasta jumalasta, mistä samoinkuin Motombon kuolemasta sain kertoa hänelle tarinani kolme kertaa. Kolmannen kerran jälkeen hän sanoi levollisesti:
"Herrani Macumazana, sinä olet suuri mies, ja olen iloinen, että olen elänyt vaikkakin vain oppiakseni tuntemaan sinut. Ei kukaan muu olisi tehnyt noita tekoja."
Olin tietysti iloinen kohteliaisuudesta, mutta tunsin velvoitusta tehostaa Hansin osaa yhteisessä työssämme.
"Niin, niin", hän vastasi, "Pilkkukäärme, Inhlatu, omistaa suunnittelemisen taidon, mutta sinä toimimisen lahjan, ja mitä hyötyä on kekseliäistä aivoista ilman voimakasta kättä? Nämä kaksi seikkaa eivät käy käsi kädessä, sillä vehkeilijä ei ole taistelija. Hänen luontonsa on erilainen. Jos käärmeellä olisi elefantin voima ja aivot ja puhvelin raivoisa rohkeus, niin pian ei maailmassa enää olisikaan muuta kuin yksi eläin jäljellä. Mutta kaiken Luoja on tämän tiennyt ja pitänyt nuo ominaisuudet erillään, herrani Macumazana."