Ajattelin ja ajattelen vieläkin, että hänen huomautuksessaan oli paljon viisautta, niin yksinkertaiselta kuin se näyttääkin. Noitten villien joukossa, joita me valkoihoiset halveksimme, on varmasti monta viisasta.
Marssittuamme noin tunnin leiriydyimme jälleen kuunnousuun asti, mikä tapahtui kello kymmenen, ja sitten jatkoimme taas aamuun saakka, sillä Stephen'in tähden mielestämme oli parempi kulkea yöllä viileässä.
Muistan vielä, kuinka maalauksellisen, jopa vaikuttavankin näyn tarjosi etumaisena kulkeva ratsasjoukkomme, jota edestä ja takaa ja kummaltakin sivulta suojasivat pitkillä keihäillä varustetut mazitu-joukot sen kulkiessa läpi äärettömän lakeuden lempeässä ja rauhaisassa kuutamossa.
On tarpeetonta kertoa loppumatkan yksityiskohtia, sillä mitään tärkeämpää tapahtumaa ei sattunut.
Stephen kesti vaivansa mainiosti, ja Veli Johannes, joka oli parhaita lääkäreitä, mitä koskaan olen tavannut, antoi hänestä hyviä lausuntoja, mutta minä panin merkille, ettei hän näyttänyt ensinkään vahvistuvan, vaikka söi runsaasti. Miss Hopekin, joka sai hoitaa häntä, kun hänen äidillään ei näyttänyt olevan siihen taipumuksia, sanoi hänen nukkuvan hyvin vähän, minkä muuten itsekin olin huomannut.
"Oi Allan", hän sanoi vähän ennen Bezan kaupunkiin saapumistamme, "Stephen poikanne on sairas" (hänellä oli tapana kutsua häntä minun pojakseni, en tiedä miksi). "Isä sanoo, että se on vain keihään haava, mutta minä sanon teille, että siinä on muutakin kuin keihään naava. Hän on sairas sisällisesti", ja kyyneleet, jotka täyttävät hänen harmaat silmänsä, osoittivat, että hän puhui mitä ajatteli. Sitäpaitsi hän olikin oikeassa, sillä seuraavana yönä kaupunkiin päästyämme Stephen sairastui johonkin vaikeaan afrikkalaiseen kuumetautiin, joka hänen heikossa tilassaan oli vähällä viedä häneltä hengen ja oli epäilemättä tarttunut tuosta epäterveellisestä Krokodiilijärvestä.
Vastaanottomme Bezassa oli erittäin suurenmoinen, sillä koko väestö tuli vanhan Bausin johdolla meitä vastaan äänekkäin tervetulohuudoin, mistä meidän kuitenkin Stephen'.n tähden piti kieltää heitä.
Menimme majoihimme kiitollisin sydämin. Onnemme olisi hetken aikaa ollut täydellinen, ellei olisi ollut pelkoa Stephen'in takia. Mutta sellaista on aina maailmassa; kuka on saanut nauttia mesimaljansa saamatta suuhunsa kärpästä tai torakkaa?
Kaiken kaikkiaan Stephen'in sairaus kesti noin kuukauden. Päiväkirjani mukaan, johon muun tekemisen puutteessa tein siihen aikaan säännöllisesti muistiinpanoja, luulimme kymmenentenä päivänä Bezaan saapumisemme jälkeen luulimme hänen varmasti kuolevan. Veli Johanneskin, joka hoiti häntä mitä suurimmalla huolella ja taidolla ja jolla oli käytettävänään runsaasti Durbanista tuomaamme kiniiniä ja muita lääkkeitä, menetti kaiken toivon. Yötä päivää miesraukka houraili ja aina tuosta onnettomasta orkideasta, jonka menettäminen näytti painavan hänen mieltään niinkuin koko säkillinen katumattomia rikoksia.
Olen totisesti sitä mieltä, että hän saa kiittää elämästään Hope'n keksintöä tai rohkeata päähänpistoa. Eräänä iltana, kun sairas taas oli hyvin huonona ja houraili taaskin raivoisasti kadottamastaan kasvista — satuin sillä kertaa saapuville yksin Hope'n kanssa — tyttö tarttui häntä käteen ja sanoi, osoittaen aivan tyhjää paikkaa lattialla: