"Katsokaa, oi Stephen, kukka on tuotu takaisin."
Sairas tuijotti ja tuijotti ja vastasi sitten suureksi hämmästyksekseni:
"Kautta Jupiterin, niinpä onkin? Mutta nuo roistot ovat katkaisseet kaikki kukat paitsi yhtä."
"Niin", tyttö vastasi, "mutta yksi on jäljellä, ja se on kaikista kaunein."
Senjälkeen sairas vaipui uneen ja nukkui levollisesti kaksitoista tuntia, nautti sitten vähän ruokaa ja nukkui taas, ja samalla kuume laski normaaliasteeseen tai hiukan alemma. Hänen herätessään olin taaskin sattumalta Hope'n kanssa läsnä. Tyttö seisoi sillä paikalla, missä oli uskotellut orkidean olevan. Sairas tuijotti lattiaan ja tuijotti häneen — minua ei hän nähnyt, sillä olin selkäpuolella — ja sanoi sitten heikolla äänellä:
"Ettekö sanonut, miss Hope, että orkidea oli siinä, missä nyt seisotte, ja että kaunein kukista oli jäljellä?"
Olin peloissani, mitä ihmettä hän osaisi vastata. Mutta Hope ei joutunut ymmälle.
"Oi Stephen", hän sanoi lempeällä äänellään ja puhuen niin luonnollisesti, että sanat eivät tuntuneet liian rohkeilta, "tässä se on, sillä enkö minä ole sen tytär?" — alkuasukkaat näet, kuten muistettanee, kutsuivat häntä "Kukan tyttäreksi". "Ja kaunein kukista on tässä myöskin, sillä minä olen se kukka, jonka löysitte tuolta saarelta järven keskeltä. Oi, Stephen, älkää surko enää kadotettua kasvia, josta teillä on runsaasti siemeniä, vaan kiittäkää Jumalaa, että olette elossa ja että teidän apunne takia äitini ja minäkin vielä elämme, me, jotka itkisimme silmämme puhki, jos te kuolisitte."
"Minunko apuni takia?" hän vastasi. "Tarkoitatte Allania ja Hansia. Ja te pelastitte minun henkeni siellä vedessä. Ah, nyt sen muistan! Olette oikeassa, Hope; en ole sitä tiennyt, mutta te olette ainoa oikea Pyhä kukka, minkä olen nähnyt."
Tyttö riensi hänen luokseen, polvistui vuoteen viereen ja ojensi kätensä, jonka sairas painoi kalpeille huulilleen.