Kaikki tapahtui hyvin äkkiä niinkuin joskus suuret tapahtumat ihmisten ja kansakuntain elämässä. Vaikka mazitut olivat zulujen heimoa, heidän sotilasjärjestönsä ei ollut niin täydellinen kuin näiden. Kun esimerkiksi keskustelin Bausin ja vanhan Babemban kanssa siitä, ettei heillä edes ollut asianmukaisia etuvartijoita eikä tiedonantajia, he nauroivat minulle ja sanoivat, ettei hyökkäystä ollut koskaan tapahtunut eikä luultavasti vastakaan tulisi tapahtumaan, kun pongotkin nyt olivat saaneet opetuksensa.
Huomaan unohtaneeni mainita, että kaislikon taistelussa vangiksi otetut pongot oli Veli Johanneksen pyynnöstä saatettu järven rantaan, pantu yhteen valloitetuista venheistä ja annettu heille lupa palata omaan onnelliseen maahansa. Hämmästykseksemme he kolmea viikkoa myöhemmin ilmestyivät takaisin Bezan kaupunkiin ja kertoivat seuraavan tarinan.
He kertoivat soutaneensa järven yli ja löytäneensä Rican kaupungin yhä pystyssä, mutta aivan autiona. He olivat vaeltaneet läpi koko maan, tutkineetpa vielä Motombon luolankin. Sieltä he olivat löytäneet vain Motombon jäännökset läjässä korokkeellaan, ei muuta. Vasta eräässä kaukaisessa kylässä he olivat tavanneet majassaan vanhan, kuolevan vaimon, joka viimeisiä henkäyksiään vetäessään oli ilmoittanut heille, että pongot säikähtyneinä kuolettavista rautaputkista olivat, noudattaen jotakin ennustusta, "palanneet sinne, mistä he alussa olivat tulleet", ja vieneet takaisinvalloitetun "Pyhän kukan" mukanaan. Vain hänet, joka oli liian heikko matkustamaan, oli jätetty paikoilleen melkoisilla ruokavaroilla varustettuna. Kukka siis mahdollisesti kasvaa jälleen jossakin tuntemattomassa seudussa Afrikkaa, mutta sen palvelijain on hankittava itselleen uusi metsän jumala, uusi Kukan äiti ja uusi ylimmäinen pappi viimeisen Motombon sijalle.
Pongo-vangit, joilla nyt ei ollut kotia eikä muuta tietoa kansastaan kuin että se oli lähtenyt "pohjoiseen päin", pyysivät lupaa saada asettua Mazitu-maahan, ja se sallittiin heille. Heidän tarinansa vahvisti arveluni, ettei Pongo-maa ollutkaan saari, vaan että sitä yhdisti mannermaahan jokin räme tai vuorenharjanne. Jos olisimme olleet pakotetut viipymään kauemman Mazitu-maassa, olisin tyydyttänyt tiedonhaluni ja käynyt ottamassa siitä selkoa. Siihen minulla kuitenkaan ei ollut tilaisuutta ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin omituisissa olosuhteissa jouduin uudelleen samaan osaan Afrikkaa.
Mutta palaan kertomukseeni. Seuraavana päivänä lähtöneuvottelumme jälkeen söimme varhain aamiaisemme, tekemistä kun oli paljon. Maata peitti sakea sumu, joka Mazitu-maan ylängöillä usein tänä vuodenaikana ennustaa kuumaa pohjoistuulta, niin sakea, että oli mahdotonta nähdä muuta kuin muutamia kyynäröitä eteensä. Sumu nousee luultavasti määrättyjen ilmasuhteiden vallitessa suurelta järveltä. Olimme juuri päättäneet aamiaisemme hyvin hitaasti, sillä paksu, tukahduttava ilma teki minut tarmottomaksi. Annoin eräälle zuluista määräyksen mennä katsomaan, olivatko molemmat aasit ja valkoinen härkämme, jotka olin haettanut kaupunkiin lähestyvän lähtömme varalta ja sitonut kiinni majojemme lähelle, hyvin syötetyt. Sitten menin tarkastamaan pyssyjä ja ampumavaroja, joista Hans oli tehnyt luettelon. Samassa kuulin kaukaa oudon äänen ja kysyin Hansilta, miksikä hän sitä luuli.
"Pyssy, baas", hän vastasi levottomana.
Eikä hän ollutkaan syyttä levoton, sillä tiesimme kumpikin hyvin, ettei lähitienoilla kellään ollut pyssyjä muilla kuin meillä, ja meidän pyssymme olivat kaikki luetteloissa. Totta kyllä olimme luvanneet antaa enimmät orjakauppiailta saamistamme ennen lähtöämme Bausille, ja minä olin opastanut muutamia hänen parhaista sotilaistaan niiden käytössä, mutta ei ainoatakaan asetta ollut vielä jätetty heidän haltuunsa.
Riensin veräjälle ja käskin vahtisotilaan juosta Bausin ja Babemban luo tekemään ilmoitusta ja tiedustelemaan sekä pyytämään heitä kokoomaan sotilaat, joita ei sillä kertaa sattunut olemaan kaupungissa enempää kuin kolmesataa. Kun täydellinen rauha vallitsi, oli loput tavallisuuden mukaan laskettu kyliinsä peltojaan hoitamaan. Epämääräisen hermokiihoituksen vallassa, jolle toiset pyrkivät nauramaan, komensin sitten zulut aseisiin ja järjestäydyin muutenkin kohtaamaan mitä tahansa odottamatonta käännettä. Tämän tehtyäni istuuduin miettimään, mihin olisi parasta ryhtyä, jos sattuisimme joutumaan ylivoimaisen hyökkäyksen alaisiksi tässä harvaan asutussa neekerikylässä, jonka strateegiset mahdollisuudet olin moneen kertaan tutkinut. Tehtyäni päätökseni kysyin Hansin ja Mavovon ajatusta ja sain tietää heidän olevan yhtä mieltä kanssani siitä, että ainoa puolustuskuntoinen paikka oli kaupungin ulkopuolella, jossa eteläportille johtava tie laskeutui alaspäin verraten jyrkkäseinäistä, kallioista ja metsäistä rinnettä. Samaa tietä ja saman rinteen yli Veli Johannes valkoisen härkänsä selässä oli ilmestynyt silloin, kun seisoimme paaluihin sidottuina kauppatorilla valmiina nuolilla ammuttaviksi.
Meidän vielä keskustellessamme kaksi mazitu-päällikköä saapui vinhaa vauhtia, laahaten mukanaan haavoittunutta karjapaimenta, joka ilmeisesti oli saanut kuulan käsivarteensa.
Paimen kertoi seuraavaa. Hän oli kahden muun paimenpojan kanssa ollut kaitsemassa kuninkaan karjaa noin puoli mailia pohjoiseen päin kaupungista, kun äkkiä heidän eteensä oli ilmestynyt suuri joukko valkoisiin vaatteihin puettuja miehiä, kaikki pyssyillä varustettuja. Miehet, joita hän arveli olleen noin kolme- tai neljäsataa, olivat alkaneet anastaa karjaa, mutta nähneet samassa paimenet, ampuneet ja haavoittaneet häntä sekä surmanneet hänen molemmat toverinsa. Hän oli juossut niin nopeasti kuin oli voinut tuomaan uutista. Joku miehistä oli huutanut hänen jälkeensä ja käskenyt häntä sanomaan valkoisille miehille, että he olivat tulleet surmaamaan heidät ja heidän ystävänsä mazitut ja ryöstämään takaisin valkoiset naiset.