"Oh, mr. Quatermain", hän vastasi, "minä tottelen, mutta pelolla ja vapistuksella."
Hän lähti, mutta kun muutamaa hetkeä myöhemmin huomasin, ettei hän ollutkaan palannut, päätin huoaten, sillä tavallaan pidin Sammysta, että hän oli joutunut vihollisten käsiin ja saanut surmansa. Luultavasti, arvelin, hänen "pelkonsa ja vapistuksensa" on vienyt voiton järjestä, ja hän on patoineen juossut väärään suuntaan.
Alkumatkamme kaupungin läpi oli verraten helppo, mutta päästyämme kauppatorin yli kapealle tielle, joka pujottelihe majojen välitse kohti eteläporttia, se kävi vaikeammaksi, sillä tie oli täynnä satoja pelon vallassa olevia pakolaisia, vanhuksia, kannettavia sairaita, pikku poikia ja tyttöjä ja naisia pienokaiset rinnoillaan. Oli mahdotonta ottaa huomioon noita onnettomia; emme voineet muuta kuin ponnistella heidän lävitseen. Lopulta pääsimmekin ulos, kiipesimme rinteelle ja etsimme mahdollisimman hyvät asemat sen harjalta ja harjan alta, missä puut ja kivimöhkäleet tarjosivat hyvän suojapaikan, jota vielä vahvistimme niin hyvin kuin voimme lyhyessä ajassa rakentamalla kivistä pieniä rintavarustuksia ja niin poispäin. Mukanamme tulleet pakolaiset ja ne, jotka seurasivat, suuri joukko, eivät pysähtyneet tähän, vaan syöksyivät tietä pitkin eteenpäin, kadoten takana olevaan metsikköön.
Ehdotin Veli Johannekselle, että hän ottaisi mukaansa vaimonsa ja tyttärensä ja kolme juhtaamme ja seuraisi pakolaisia. Hän näyttikin taipuvaiselta tekemään niin, tietysti ei itsensä vuoksi vaan heidän, sillä hän oli peloton vanhus. Mutta naiset kieltäytyivät jyrkästi. Hope sanoi jäävänsä Stephen'in luokse, ja hänen äitinsä vakuutti luottavansa minuun täydellisesti ja jäävänsä mieluummin paikoilleen. Ehdotin silloin, että Stephenkin menisi mukaan, mutta hän suuttui niin, etten uudistanut kehoitusta.
Asetimme heidät lopulta somaan pikku koloon, jonka yläpuolella kasvoi pensas aivan rinteen harjalla ja johon rintamamme kääntyessä tai hyökkäyksen sattuessa kuulat eivät voineet tunkeutua. Sitäpaitsi annoimme ilman enempiä selityksiä kummankin käteen kaksipiippuisen ja ladatun pistoolin.
XX.
TAISTELU KAUPUNGIN PORTILLA.
Pohjoisportilla oli alkanut kiivas ammunta, jota seurasivat kimeät huudot. Sumu oli vielä siksi taaja, ettemme aluksi voineet tarkkaan nähdä. Mutta heti ammunnan alettua kuuma tuuli, joka tavallisesti seuraa sumua, nousi vihurimaisella voimalla ja hajoitti usvan. Silloin Hans, joka oli kiivennyt harjanteella kasvavaan puuhun, ilmoitti arabialaisten kiivaan tulen suojassa etenevän pohjoista porttia kohti ja mazitujen vastaavan tuleen nuolillaan ja jousillaan kaupunkia ympäröivän aidan takaa. Aidan muodosti multapenkere, jonka harjalle oli kolme tukkia asetettu päällekkäin. Näistä tukeista moni oli juurtunut hedelmälliseen maahan, joten tuo suojavarustus enimmäkseen muistutti suunnatonta kasvavaa pensasaitaa, jonka ulko- ja sisäpuolella kasvoi runsaasti okaisia päärynäpuita ja korkeita sormihaaraisia kaktuksia. Hetkistä myöhemmin Hans ilmoitti, että mazitut peräytyivät ja muutaman minuutin kuluttua he jo alkoivatkin saapua luoksemme läpi eteläportin, tuoden useita haavoittuneita tullessaan. Heidän päällikkönsä sanoi, etteivät he olleet voineet pitää puoliansa pyssyjä vastaan ja olivat sentähden päättäneet hylätä kaupungin ja yrittää uudelleen harjun rinteellä.
Vähää myöhemmin loputkin mazituista saapuivat ajaen edellään niitä kaupunkiin jääneitä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun. Näiden joukossa oli kuningas Bausi hirveän kiihoittuneessa tilassa. "Enkö ollut viisas, Macumazana", hän huusi, "kun pelkäsin noita orjakauppiaita ja heidän pyssyjään? Nyt he ovat tulleet surmaamaan vanhukset ja ryöstämään nuorukaiset myytäviksi."
"Kyllä, kuningas", en voinut olla vastaamatta, "sinä olit viisas. Mutta jos olisit tehnyt niinkuin sanoin ja pitänyt tarkempaa vahtia, ei Hassan olisi päässyt hiipimään kuin leopardi vuohen kimppuun."