"Se on totta", hän ähkyi; "mutta kuka voi tietää hedelmän maun, ennenkuin on maistanut sitä?"
Sitten hän lähti tarkastamaan sotilastensa asemaa rinteellä, asettaen minun neuvostani suurimman osan rivin kumpaankin päähän estääkseen hyökkäysyritykset sivulta päin. Me puolestamme jaoimme sillä aikaa ensimmäisessä taistelussa orjakauppiailta anastamamme pyssyt noille kolmelle- tai neljällekymmenelle valitulle, joita olin ohjannut ampuma-aseiden käytössä. Vaikka he eivät tekisikään paljoa vahinkoa, ajattelin, he voisivat ainakin ampumalla herättää vihollisissa ajatuksen, että olimme kaikki asestetut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua Babemba saapui viidenkymmenen miehen seurassa — siinä olivat kaikki mazitu-sotilaat, jotka oli jätetty kaupunkiin. Hän ilmoitti puolustaneensa pohjoista porttia viimeiseen asti voittaakseen siten aikaa, mutta arabialaisten nyt olevan murtautumaisillaan sisään. Sanoin hänelle, että hän käskisi sotilasten kasata kiviä suojaksi kuulia vastaan ja heittäytyä pitkäkseen kiviläjäin taakse. Hän seurasi neuvoani.
Hetkisen kuluttua näimme jo suuren arabialaisjoukon tunkeutuneen kaupunkiin ja syöksyvän pääkatua pitkin meitä kohti. Muutamilla oli sekä pyssyt että keihäät, joiden päässä he voittohuudoin heiluttivat noin kymmenkuntaa ihmispäätä, jotka olivat hakanneet ammutuilta mazituilta. Näky oli kaamea ja sai minut raivosta kiristelemään hampaitani. En voinut olla ajattelematta, että ennen pitkää meidänkin päämme saattoivat heilua keihäänkärjessä. No niin, jos pahin oli tapahtuva, päätin, etten antaisi ainakaan elävältä kärventää itseäni hiljaisella tulella tai ripustaa pää alaspäin aurinkoon. Tässä asiassa muutkin olivat kanssani samaa mieltä, vaikka Veli Johannes-raukalla tosin oli epäilyksiä epätoivossakin tehdyn itsemurhan suhteen.
Samassa kaipasin Hansia ja kysyin, minne hän oli mennyt. Joku arveli nähneensä hänen juoksevan tiehensä, mihinkä Mavovo kiihtyneenä huusi:
"Aha! Pilkkukäärme on etsinyt kolonsa. Käärmeet sähisevät, mutta eivät saa mitään aikaan."
"Joskus ne kuitenkin pistävät", minä vastasin, sillä en voinut uskoa Hansia pelkuriksi. Joka tapauksessa hän oli poissa, eikä meillä ollut tilaisuutta lähettää etsimään häntä.
Viimeinen toivomme oli nyt, että orjakauppiaat menestyksensä sokaisemina etenisivät avonaiselle kauppatorille, minne voisimme hyvin ampua heitä harjun rinteellä olevista asemistamme. Tämän he todella aikoivat tehdäkin, jolloin pyssyillä varustetut mazitut alkoivat komentoa odottamatta suureksi kauhukseni ja harmikseni ampua jo noin neljänsadan kyynärän päästä ja onnistuivat monen laukauksen jälkeen surmaamaan tai haavoittamaan paria kolmea miestä. Silloin arabialaiset huomasivat vaaran, peräytyivät ja uudistivat yrityksensä hetken kuluttua kahdessa ryhmässä. Tällä kertaa he kuitenkin seurasivat kujaa, joka oli rakennettu kaupungin ulkoaidan ja kauppatorin väliin ja jota reunusti puinen aita. Kujassa pidettiin joskus tarpeen tullen karjaa, ja aita oli siis eläinten sarvien varalta rakennettu kyllin vahvaksi. Tällä kertaa kuitenkin, kun mazitut eivät uneksineetkaan hyökkäystä, koko heidän laumansa oli jossain kauempana laitumella. Noiden kahden aidan välisellä alueella oli monta sataa ruoko- ja turvemajaa, joiden katot enimmäkseen olivat palmunlehdistä. Tässä kaupunginosassa nimittäin asui Bezan kaupungin väestön enemmistö, kun taas pohjoisosa oli kuninkaan, ylimystön ja sotapäällikköjen hallussa. Tämä taloympyrä, joka sulki sisäpuolelleen koko torin, paitsi porttien kohdalta, saattoi olla noin sadan kahdenkymmenen kyynärän levyinen.
Näiden majojen välissä kulkevia polkuja pitkin arabialaiset ja sekarotuiset nyt etenivät sekä itä- että länsipuolitse. Heitä näytti olevan noin neljäsataa, kaikki asestettuja ja epäilemättä tottuneita sotureja. Ylivoima oli kauhea, sillä vaikka miehiämme olisikin ollut likipitäen yhtä paljon, pyssyjä meillä ei ollut yhteensä enempää kuin viisikymmentä, ja enimmät pyssymiehistämme olivat aivan tottumattomat ampuma-aseiden käyttöön.
Pian arabialaiset avasivat tulen majojen takaa, ja hyvin he ampuivatkin, sen osoittivat pian vahinkomme kivisuojuksista huolimatta. Pahinta oli se, ettemme voineet juuri vastata tuleen, sillä hyökkääjät, jotka askel askeleelta lähenivät, olivat hyvässä suojassa majojen takana, eikä meillä ollut kyllin paljon pyssyjä yrittääksemme järjestettyä yhteislaukausta. Vaikka koetinkin säilyttää rohkean muodon, minun täytyy tunnustaa, että aloin pelätä pahinta, jopa miettiä peräytymisenkin mahdollisuuksia. Ajatuksen hylkäsin kuitenkin, sillä arabialaiset olisivat heti olleet kintereillämme ja ampuneet joka miehen.