Yhden kuitenkin tein. Sain Babemban lähettämään noin viisikymmentä miestä vahvistamaan eteläporttia, joka oli hirsistä rakennettu ja aukesi ulospäin, mullalla ja suurilla kivillä, joita oli runsaasti kaikkialla. Työ kävi nopeasti, sillä mazitu-sotilaat raatoivat kuin paholaiset, ja aita suojasi heitä kuulilta. Samassa näin äkkiä neljä viisi savutuprua nousevan ilmaan toisen toisensa jälkeen kaupungin pohjoispäässä, ja heti näkyi myöskin yhtä monta liekkiä, joita ankara tuuli ajoi meitä kohti.
Joku sytytti Bezan kaupunkia tuleen! Vajaassa tunnissa liekit, joita pyörre ajoi eteenpäin satalukuisten majojen välitse, jotka olivat helteestä kuivat kuin taula, muuttaisivat Bezan kaupungin tuhkaläjäksi. Se oli välttämätöntä, paikalle ei ollut pelastusta! Ensi hetkessä ajattelin, että se oli varmaan arabialaisten työtä. Mutta kun näin, että yhä uusia tulia syttyi jatkuvasti eri paikoissa, ymmärsin, ettei se ollut arabilaisten vaan jonkun ystävän työtä, joka oli keksinyt tuhota arabialaiset tulella.
Ajatukseni lensi Sammyyn. Epäilemättä hän oli tuon kauhean ja mestarillisen suunnitelman takana, joka varmasti ei olisi johtunut yhdenkään mazitun mieleen, sillä tekohan käsitti heidän kotiensa ja omaisuutensa ehdottoman häviön. Sammy, jota aina olimme pilkanneet, oli sittenkin suuri mies, joka pani itsensä tulikuolemalle alttiiksi pelastaakseen ystävänsä!
Babemba syöksyi pystyyn ja osoitti keihäällä kohoavia liekkejä.
Nyt minä innostuin.
"Ota kaikki miehesi", sanoin, "paitsi pyssyillä varustettuja. Jaa heidät, piiritä kaupunki, vartioi pohjoista porttia, vaikka en usko kenenkään enää pääsevän takaisin liekkien läpi, ja jos yksikään arabialainen onnistuu murtautumaan aitauksesta ulos, surmaa hänet!"
"Sen teen", huusi Babemba, "mutta voi Bezan kaupunkia, jossa olen syntynyt! Voi Bezan kaupunkia!"
"Hemmettiin Bezan kaupunki!" huusin hänen jälkeensä, tai jotain sentapaista hänen omalla kielellään. "Minä ajattelen vain meidän kaikkien henkiämme!"
Kolmea minuuttia myöhemmin mazitut kahteen joukkoon jaettuina juoksivat kuin jänikset kaupunkia piirittämään, ja vaikka muutamat rinteeltä laskeutuessaan saivatkin surmansa, useimmat toki pääsivät aidan suojaan ja pysähtyivät osastoittain aina määrätyn välimatkan päähän, sillä Babemba järjesti piirityksen erittäin hyvin.
Rinteelle jäivät nyt enää vain valkoihoiset ja zulu-metsästäjät Mavovon johdolla, kaksitoista kaikkiaan, ja noin kolmekymmentä pyssyillä varustettua mazitu-sotilasta.