Ensi hetkessä arabialaiset eivät näyttäneet käsittävän, mitä oli tapahtunut, vaan ryhtyivät ampumaan mazitujen jälkeen, joiden arvelivat olevan täydessä paossa. Mutta pian he joko näkivät tai kuulivat.
Oi sitä meteliä, mikä nyt seurasi. Kaikki neljäsataa alkoivat yht'aikaa kirkua. Muutamat syöksyivät aidan luo ja yrittivät kiivetä sen yli, mutta samassa kun he pääsivät aidalle, heidät lävistivät mazitujen nuolet, ja he putosivat takaisin maahan, kun taas ne, joiden onnistui päästä aidan yli, saivat nopean surman ulkopuolella olevien terävistä keihäistä. He hylkäsivät yrityksen ja syöksyivät takaisinpäin kujaa pitkin, aikoen pelastautua pohjoisportin kautta. Mutta ennenkuin he ehtivät päästä torin päähänkään, ulvovat, pyörteen ajamat liekit, hyppien katolta katolle, sulkivat heidän tiensä. He eivät voineet syöksyä tuohon kauheaan sulatusuuniin.
Taas he ryhtyivät uuteen yritykseen ja painuivat sekavana laumana toria alaspäin murtautuakseen kaupungista läpi eteläportin, ja silloin meidän vuoromme tuli. Me suorastaan lakaisimme heitä heidän levitessään aukealle. Maali oli hyvä! Muistan, että ammuin minkä ikinä ennätin, käyttäen kahta pyssyä ja kiroillen, ettei Hans ollut lataamassa. Stephen oli siinä suhteessa saanut paremman osan, sillä kun katsahdin ympärilleni, näin hämmästyksekseni, että Hope oli jättänyt äitinsä harjun toiselle puolen ja auttoi Stephen'iä lataamisessa. Olimme nimittäin Bezan kaupungissa opettaneet häntäkin pyssyä käsittelemään.
Huusin Stephen'ille, että tämä lähettäisi hänet pois, mutta tyttö ei tahtonut, vaikka kuula oli jo lävistänyt hänen pukunsakin.
Mutta kiivas tulemmekaan ei voinut pysähdyttää noiden kuoleman pelosta epätoivoisten miesten rynnäkköä. Monta heistä oli jo kaatunut. Nyt ensimmäinen läheni eteläistä porttia.
"Isäni", kuiskasi Mavovo korvaani, "nyt vasta taistelu oikein alkaa.
Veräjä on pian kunnossa. Meidän on oltava veräjänä."
Minä nyökkäsin, sillä jos vain arabialaiset pääsisivät läpi, heitä olisi vielä kylliksi elossa tuhoamaan meidät vaikka viidesti. Siihen mennessä en luule heidän sitäpaitsi menettäneenkään enempää kuin nelisenkymmentä miestä. Muutamat sanat selittivät aseman Stephenille ja Veli Johannekselle, jota kehoitin viemään tyttärensä äidin luo ja odottamaan siellä heidän kanssaan. Mazitut komensin heittämään pois pyssynsä, sillä pelkäsin heidän niitä käyttäessään ampuvan jonkun meistä, ja seuraamaan meitä vain keihäillä varustettuina.
Sitten syöksyimme rinnettä alas ja pysähdyimme asemiin pienelle avonaiselle paikalle veräjän eteen, joka jo oli kaatumaisillaan arabialaisten iskuista ja riuhtomisesta. Näky oli kaamea ja suurenmoinen, sillä liekit olivat jo päässeet niihin majoihin, jotka kahtena puoliympyränä sulkivat sisäänsä kauppatorin, ja syöksyivät tuulen lietsomina meitä kohti kuin elävä peto. Yläpuolellamme leijaili paksu savuvaippa, jossa uiskenteli tulikielekkeitä, niin taajana, että taivas oli kokonaan näkymättömissä, vaikka kaikeksi onneksi se ei tuulelta päässyt laskemaan ja tukahduttamaan meitä. Ääniäkään oli mahdotonta erottaa, sillä palon rätinään ja paukkeeseen, joka hävitti majan toisensa jälkeen, tulivat lisäksi sekarotuisten arabialaisten käheät, kirkuvat äänet heidän raivon ja pelon vallassa iskiessään porttia ja raadellessaan toinen toistaan, ja pyssyn laukaus silloin tällöin, sillä moni yritti vielä ampua, vaikkakin puolittain umpimähkään. Me sijoituimme veräjän eteen, zulut Stephen'in ja minun johdollani etumaisiksi ja kolmekymmentä keihäillä varustettua mazitu-sotilasta itsensä kuningas Bausin komentamina taakse. Kauan ei meidän tarvinnut odottaa, sillä veräjä kukistui, ja sen sekä sen taakse rakentamamme multa- ja kivivallin yli alkoi yhtenä ryöppynä virrata valkopukuinen ja turbaanipäinen lauma, muistuttaen väkivaltaisessa sekasorrossaan kypsää granadilia-hedelmää, jonka siemenet ja sydän puristetaan ulos kuoresta.
Annoin määräyksen, ja laukauksemme kohti tuota yhteensullottua massaa teki kaamean vaikutuksen. Uskon todella, että joka kuula varmaan kaasi kaksi tai kolme. Mavovon komennosta zulut sitten heittivät pyssynsä maahan ja kävivät leveine keihäineen joukkoon käsiksi. Stephen'kin keihäs kädessä seurasi heitä, laukaisten colt-revolverinsa mennessään, ja heidän jälkeensä tuli Bausi ja kolmekymmentä pitkää mazitua.
Tunnustan suoraan, etten itse ottanut osaa tuohon hirveään rynnäkköön. Tunsin, ettei minulla ollut kyllin voimaa moiseen meteliin ja että ehkä käyttämällä järkeäni ulkopuolella ja odottamalla tilaisuutta, jota voisin käyttää hyväkseni kuin porttivahti jalkapallopelissä, olisin suuremmaksi hyödyksi kuin heittämällä pääni murskattavaksi tavallisessa kahakassa. Taikka mahdollisesti rohkeuteni petti ja olin pelkuri. Sitä en voi kieltää, sillä en ole koskaan teeskennellyt suurta rohkeutta. Joka tapauksessa jäin ulkopuolelle ja ammuin, kun tilaisuutta sattui, ja osuin hyvin, täyttäen vaatimattoman mutta ehkä hyödyllisen osani.