Taistelu oli todella suurenmoinen. Zulut hyökkäsivät kuin miehet. Kauan aikaa he puolustivat kapeaa veräjäaukkoa ja vallitusta ulvovaa, raivoisaa laumaa vastaan, aivan kuin tuo roomalainen, nimeltä Horatius, kahden ystävänsä kanssa puolusti jonkun sillan päätä Roomassa kauan sitten suurta ylivoimaa vastaan, vaikka en muista kenen. He huusivat sotahuutoaan: Laba! Laba! joka luultavasti oli heidän rykmenttinsä sotahuuto, sillä he kuuluivat suurimmaksi osaksi samaan ikäkauteen ja ponnistivat, taistelivat, iskivät ja kaatuivat yhtenä miehenä.
Loput työnnettiin takaisin, mutta hyökkäsivät uudelleen Mavovon, Stephen'in ja Bausin johdolla ja kolmenkymmenen mazitu-keihäsmiehen vahvistamina. Tulikielekkeet ulottuivat jo melkein heihin, kasvava päärynäpuu- ja kaktusaita käpristyi kokoon ja rätisi, ja yhä he vain jatkoivat taistelua tuliholvin alla.
Taaskin heidän piti peräytyä ainoastaan vastustajain suuremman miesluvun takia. Näin Mavovon lävistävän erään miehen ja kaatuvan. Hän nousi ja lävisti toisen ja kaatui taas, sillä hän oli saanut pahan haavan.
Kaksi arabialaista hyökkäsi häntä surmaamaan. Ammuin molemmat, toisen toisella piipulla, sillä kaikeksi onneksi rihlapyssyni oli vasta ladattu. Mavovo nousi vielä kerran ja surmasi kolmannen miehen. Stephen tuli hänelle avuksi, taisteli käsikähmässä erään kanssa ja iski hänen päänsä veräjän pieleen, niin että hän kaatui. Vanha Bausi hyökkäsi, huohottaen kuin merisika, jäljellejääneiden mazitujen johdolla vielä kerran, mutta taistelijat peittyivät savupilven synkkään hehkuun, niin että tuskin erotin toista toisesta. Epätoivon vimmailla taistelevain arabialaisten oli voitto, muuten ei voinut olla, sillä kuinka olisi pieni ja yhä pienenevä joukkomme kyennyt enää vastustamaan rynnäkköä?
Olimme nyt pienessä kehässä, ja itse huomasin istuvani sen keskellä, ja viholliset hyökkäsivät joka puolelta. Stephen sai pyssynperästä iskun päähänsä ja horjahti minua kohti, melkein kaataen minutkin. Toinnuttuani katselin epätoivoisena ympärilleni.
Samassa näin hyvin tervetulleen näyn, nimittäin Hansin, niin, itsensä kadonneen Hansin, takaraivolle nahkahihnalla kiinnitettynä likainen hattu, jonka kuluneiden strutsinsulkien huomasin vieläkin savuavan. Hän laahusti eteenpäin veitikkamaisen näköisenä ja hyvin hitaasti, mutta suu auki ja osoittaen suurenmoisella liikkeellä olkansa yli, ja hänen takanaan tuli noin sataviisikymmentä mazitu-sotilasta. Nuo mazitut sekaantuivat pian leikkiin, uudistivat rynnäkön ja ajoivat ulvoen arabialaiset, joilla ei ollut aikaa järjestäytyä, suoraa päätä tuon palavan helvetin kitaan. Pian loputkin mazituista Babemban johdolla joutuivat avuksi ja tekivät leikistä lopun. Vain muutama arabialainen pääsi murtautumaan ulos, mutta he heittivät pyssynsä maahan ja antautuivat vangeiksi. Suurin osa peräytyi torin keskustaa kohti, minne miehemme heitä ajoivat takaa. Tässä ratkaisevassa ottelussa mazitu-veri tuli näkyviin, ja he antoivat iskuja yhtä arvelematta kuin zulutkin.
Se oli ohi! Kautta taivaan, se oli ohi, ja me ryhdyimme laskemaan tappioitamme. Neljä zulua makasi kuolleena ja kaksi pahasti haavoittuneena — ei, haavoittuneita oli kolme, Mavovo niihin luettuna. Hänet tuotiin luokseni Babemban ja erään toisen mazitu-kapteenin hartiain tukemana. Hän oli kaamean näköinen, sillä häntä oli ammuttu kolmeen paikkaan, ja sitäpaitsi hän oli täynnä keihäänhaavoja ja kuhmuja. Hän katsoi minuun hetken raskaasti hengittäen ja alkoi sitten puhua.
"Se oli hyvin hyvä taistelu, isäni", hän sanoi. "En muista ainoatakaan parempaa, johon olisin ottanut osaa, vaikka olen ollut paljon suuremmissakin. Ja se on hyvä, sillä tämä oli viimeinen taisteluni. Tiesin sen edeltäpäin, isäni, sillä vaikka en sanonut teille mitään, vedin silloin Durban'issa ensimmäisen kuolemanarvan itselleni. Ottakaa takaisin pyssy, jonka minulle annoitte, isäni. Te vain lainasitte sen minulle vähäksi aikaa, niinkuin sanoin. Nyt minä menen tuonelaan liittyäkseni siellä esi-isäini ja niiden soturien henkiin, jotka ovat kaatuneet rinnallani monessa sodassa, ja niiden naisten henkiin, jotka ovat synnyttäneet minulle lapsia. Minulla on paljon kerrottavaa heille, isäni, ja yhdessä odotamme sitten teitä — kunnes tekin sodassa kaadutte!"
Sitten hän nosti käsivartensa Babemban kaulalta ja tervehti minua äänekkäällä huudolla: Baba! Inkoosi! joita hänen antamiaan arvonimiä en ole koskaan vähäksyvä, ja vaipui sen tehtyään maahan.
Lähetin erään mazituista noutamaan Veli Johannesta, ja tämä saapuikin vaimoineen ja tyttärineen. Hän tutki Mavovoa ja sanoi hänelle sitten suoraan, ettei häntä muu voinut auttaa kuin rukous.