Hans alkoi kaivella taskujaan ja veti lopulta esille tulitikkulaatikon, jossa oli enää vain yksi tikku jäljellä.
"Tällä", hän sanoi. "Oi, eikö kukaan teistä huomannut, että Hassanin miehet olivat kaikki menneet ansaan? Eikö kukaan teistä tiennyt, että tuli polttaa olkikattoiset talot ja että se kovassa tuulessa leviää nopeasti ja kauas? Teidän istuessanne päät yhdessä harjanteella kuin lampaat kuolemaansa odottaen minä hiivin pensaikon läpi tieheni ja kävin työhön käsiksi. En sanonut teille kellekään mitään, en edes baas'ille, sillä pelkäsin hänen vastaavan: 'Ei, Hans, jossakin majassa saattaa maata vanha, sairas vaimo, ja senvuoksi sinun ei pidä sytyttää niitä.' Kuka ei tietäisi, että valkoihoiset sellaisissa asioissa ovat hulluja, parhaatkin heistä, ja totta on, että siellä oli useampiakin vanhoja vaimoja, sillä näin heidän juoksevan veräjää kohti. No niin, ryömin eteenpäin pensasaitaa pitkin, joka ei olisi syttynyt palamaan, ja tulin pohjoisportille. Portilla seisoi arabialainen vahtisotamies.
"Hän ampui minua, näettekö! Mutta Hansin onneksi hänen äitinsä synnytti hänet pieneksi"; ja hän osoitti reikää likaisessa hatussaan. "Ennenkuin arabialainen sitten ehti ladata uudelleen, pelkuri raukka Hans iski puukon hänen selkäänsä. Katsokaa!" ja hän otti vyöstään suuren veitsenterän, jollaisia teurastajat käyttävät, ja näytti sitä meille. "Senjälkeen kaikki kävi helposti, sillä tulen voima on ihmeellinen. Sytytät pienen tulen, ja se kasvaa kuin lapsi itsestään suureksi, eikä se väsy ensinkään eikä tule kylläiseksi ja juoksee nopeasti kuin hevonen. Sytytin ensin kuusi, jotta ne palaisivat nopeammin. Viimeisen tikun säästin, kun tiesin, että meillä on niitä vähän, ja itse pelastuin pohjoisportin kautta, ennenkuin tuli ehti syödä minutkin, isänsä, punaisen viljan kylväjän!"
Tuijotimme ihastuneina vanhaan hottentottiin, yksinpä Mavovokin kohotti kuolevaa päätään ja tuijotti. Mutta Hans ei ollut vielä purkanut kaikkea harmiaan, vaan jatkoi tasaisella, koneellisella äänellä:
"Palatessani etsimään baas'ia, jos hän vielä eläisi, tulen hehku pakotti minut nousemaan pensasaidan länsipuolella olevalle kukkulalle, joten näin, mitä tapahtui eteläportilla, nimittäin että arabialaiset olivat murtautumaisillaan ulos, kun teitä, jotka veräjää puolustitte, oli niin vähän. Juoksin senvuoksi nopeasti Babemban ja muiden päällikköjen luo sanomaan, ettei pensasaidan vartioiminen enää ollut tarpeellista, vaan että heidän oli riennettävä eteläportille teitä auttamaan, sillä muuten saisitte kaikki surmanne ja he myöskin perästäpäin. Babemba kuuli minua ja lähti, pannen lähettejä kokoomaan loput miehistä, ja niin tulimme ajoissa apuun. Sellaisessa pesässä istuin Veräjän taistelun aikana, oi Mavovo. Siinä on koko tarinani, jonka toivon sinun heti kertovan baas'in kunnianarvoisalle isälle, Saarnaajalle, sillä hänestä on varmasti hauska kuulla, ettei hän turhaan neuvonut minua olemaan viisas ja auttamaan kaikkia ja aina pitämään huolta baas Allan'ista. Olen vain pahoillani, että tuhlasin niin monta tulitikkua, sillä mistä saamme nyt lisää, kun leiri on palanut?" ja hän katseli katuvaisena tyhjää tulitikkulaatikkoaan.
Vielä kerran Mavovo alkoi puhua hitaalla, huohottavalla äänellä.
"EI koskaan enää", hän sanoi Hansille, "sinua pidä kutsuttaman Pilkkukäärmeeksi, sinä pieni keltainen mies, jolla on niin suuri ja valkoinen sydän. Kuuntele! Minä annan sinulle uuden nimen, jolla sukupolvi toisensa jälkeen on kunnialla sinua nimittävä. Se on 'Valkeus pimeydessä', se on 'Tulen herra'."
Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui tajuttomana maahan. Muutaman minuutin kuluttua hän oli kuollut. Mutta nuo suuret nimet, jotka hän kuolinhetkellään antoi Hansille, tuo vanha hottentotti sai pitää koko elämänsä ajan. Siitä päivästä pitäen ei yksikään alkuasukas edes uskaltanut mainita häntä muulla nimellä. Ne tunnettiin hänen kunnianiminään laajalti ympäristössäkin.
* * * * *
Liekkien ulvonta hiljeni ja hälinä niiden raivoisassa piirissä vaimeni. Mazitut palasivat juuri viimeisestä taistelustaan kauppatorilta, jos sitä enää voi sanoa taisteluksi, kantaen läjittäin pyssyjä, joita olivat keränneet kuolleilta arabialaisilta, joista useimmat viimeisessä hurjassa pakoyrityksessään olivat heittäneet aseensa maahan. Mutta minne he voivat paeta, kun toisella puolen olivat vastassa raivostuneiden villien keihäät, toisella puolen kuluttava tuli? Vain nuo verentahraamat roistot, jotka olivat jääneet orjakauppiasten leireihin tai kaupunkeihin pitkin Afrikan itärannikkoa tai Madagaskarin saarelle, he yksin tiesivät, kuinka monta oli kuollut, sillä niistä, jotka heidän keskuudestaan olivat lähteneet sotaretkelle mazituja ja näiden valkoihoisia ystäviä vastaan tuodakseen mukanaan pitkät rivit vankeja, ei palannut ainoatakaan. He olivat päässeet omaan paikkaansa, josta tuo palava afrikkalainen kaupunki on usein mielestäni ollut vertauskuva. He olivat todellakin roistoja, maan päällä ihmismuodossa kulkevia paholaisia, säälimättömiä, häpeämättömiä. Enkä kuitenkaan voinut olla tuntematta osanottoa heitä kohtaan, sillä totisesti heidän loppunsa oli kaamea.