Tähän kertomukseeni, jonka pelkään jo paisuneen paksuksi kirjaksi, minulla on vähän lisättävää. Tahi, vaikkakin muistelmaini paperille paneminen on tuottanut minulle paljon iloa Englannin loppumattomina, pitkinä talvi-iltoina, olen nyt kevään tullessa väsynyt kirjoittamiseen. Sentähden jätän loput sanomatta näitten sivujen lukijain oman mielikuvituksen varaan.
* * * * *
Olimme voittaneet, ja meillä, jotka vielä elimme ja näimme auringon, oli todellakin syytä kiitollisuuteen. Veräjän taistelun jälkeinen yö oli kuitenkin surullinen ainakin minulle, joka surin syvemmin kuin sanoin voi lausua ystäväni, kaukonäköisen sankarin Mavovon ja mahtipontisen mutta uskollisen Sammyn sekä uljaiden metsästäjäini kuolemaa. Vanhan zulun ennustus, että minäkin kuolisin taistelussa, painoi sitäpaitsi mieltäni, sillä minusta tuntui, että olin menneinä päivinä jo nähnyt kylliksi monen saavan sellaisen lopun ja toivoin itselleni rauhallisempaa.
Täällä rauhallisessa Englannissa, missä nyt asun ja aion edelleenkin asua, ei näytäkään luultavalta, että tuo ennustus täyttyy. Mutta kun muistelen kertomuksiani Mavovon "Käärmeen" ennustajakyvystä, niin nuo sanat saattavat minut levottomaksi. Sillä kuka lopultakaan tietää mitään tulevaisuudestaan? Sitäpaitsi mahdottomimmalta näyttävä tavallisesti tapahtuu.
[Kuten Allan Quatermain'in kertomusten lukijat tietänevät, tämä kuolevan zulun ennustus täyttyi. Mr. Quatermain kuoli Zuvendis'issa kilpailevain kuningatarten armeijain välisessä taistelussa saamiinsa haavoihin. — Julkaisija.]
Senlisäksi ilmasuhteetkaan eivät ilahduttaneet mieltä, sillä heti auringonlaskun jälkeen alkoi sataa ja satoi melkein läpi yön, mikä sateensuojan puutteessa oli harmillista sekä meille että noille sadoille kodittomille mazituille.
Aikanaan sade kuitenkin asettui, ja seuraavana aamuna tervetullut aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Kuivateltuamme ja lämmiteltyämme hiukan sen säteissä joku ehdotti, että menisimme käymään palaneessa kaupungissa, jossa rankkasade, muutamia savuavia tuhkaläjiä, entisiä asuinmajoja, lukuunottamatta, oli tukahduttanut tulen. Enemmän uteliaisuudesta kuin muussa tarkoituksessa suostuin, ja niin kiipesimme kaikki, lukuunottamatta Veli Johannesta, joka jäi haavoittuneita hoitamaan, Bausin, Babemban ja useampien mazitujen seurassa eteläportin jäännösten yli ja astelimme majojen mustuneiden raunioiden välitse läpi kauppatorin, joka oli täynnä kuolleita, entisiä asuntojamme kohti.
Näky oli surullinen, vain läjä nokista ja vielä savuavaa tuhkaa. Sen nähdessäni olisin saattanut itkeä, kun ajattelin runsaita kauppatavaroita ja varastoja, jotka olivat tuhoutuneet ja jotka enimmäkseen olivat välttämättömän tarpeellisia ja joiden menettäminen varmasti oli tekevä paluumatkamme vaikeaksi.
Meillä ei kuitenkaan ollut enää mitään sanomista eikä tekemistä, ja läksimme siis hetken mietittyämme jatkamaan kulkuamme entisen Kuninkaankaupunginosan läpi pohjoisportille päin. Viimeisinä läksimme minä ja Hans, joka näytti salaperäisellä tavallaan vainuavan tai etsivän jotakin. Äkkiä hän laski kätensä käsivarrelleni ja sanoi:
"Baas, kuunnelkaa! Kuulen haamun äänen. Varmaankin se on Sammyn henki, joka vaatii meitä hautaamaan hänet."