"Niin", vastasin, "kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä, Sammy poikaseni, ja olethan sinä joka tapauksessa pelastanut varastomme, mistä meidän pitäisi olla sinulle kiitollisia. Mene siis mr. Stephen'in mukana saamaan hoitoa, sillä aikaa kuin me hinaamme tavarat ylös jyväonkalosta!"
Kolmea päivää myöhemmin otimme jäähyväiset vanhalta Bausilta, joka miltei itki meistä erotessaan, ja mazituilta, jotka olivat ryhtyneet rakentamaan uudelleen kaupunkiansa. Mavovon ja muut Veräjän taistelussa kaatuneet zulut me hautasimme kaupungin vastapäätä olevalle rinteelle, kohottaen kummun heidän muistokseen tulevia sukupolvia varten ja haudaten taistelussa kaatuneet mazitut heidän ympärilleen. Kun kotimatkallamme kuljimme kummun ohi, niin eloon jääneet zulut ja kaksi haavoittunutta, joita kannettiin paareilla, pysähtyivät ja tervehtivät juhlallisesti, ylistäen vainajia äänekkäillä lauluilla. Me valkoihoisetkin tervehdimme, mutta vaieten, paljastaen päämme.
Sivumennen voin lisätä, että Mavovon "Käärme" ei tässäkään asiassa ollut valehdellut. Hän oli sanonut, että retkellämme kaatuisi kuusi joukostamme, ja kuusi oli kaatunut, ei enempää eikä vähempää.
Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme valita maatien takaisin Natal'iin, ensiksi siitä syystä, että orjakauppiasten ystävät olisivat kauheasta tappiosta kuultuaan saattaneet tehdä rannikolle uuden hyökkäyksen, ja toiseksi siitä syystä, että joskaan hyökkäystä ei olisi tapahtunut, olisi saattanut kulua kuukausia, jopa vuosiakin, ennenkuin tuossa huonossa huudossa olevassa Kilwan satamassa olisimme saaneet laivan kuljettamaan meidät johonkin sivistyneeseen seutuun. Sitäpaitsi Veli Johannes, joka oli ennenkin kulkenut sitä kautta, tunsi hyvästi tuon sisämaan tien ja oli ystävällisissä suhteissa niihin heimoihin, joidenka maiden kautta meidän oli kuljettava, kunnes pääsisimme Zulu-maan rajoille, minne minä aina olin tervetullut. Kun siis mazitut varustivat meidät saattojoukolla ja kantajilla alkumatkaa varten ja kun meillä Sammyn huolellisuuden tautta oli runsaasti kauppatavaraa uusien kantajain palkkaamiseksi, niin päätimme rohkeasti valita tuon pitemmän tien.
Päätös osoittautuikin viisaaksi, sillä vaikka matka kesti neljä raskasta kuukautta, suoritimme sen lopulta ilman suurempia vahinkoja lukuunottamatta lievää kuumetta, jota miss Hope ja minä jonkun aikaa sairastimme. Sitäpaitsi meillä oli matkalla hyvä metsäonni. Suurin suruni oli, että tämä muutos suunnitelmissamme oli pakottanut meidät jättämään orjakauppiailta anastamamme norsuluun piilopaikkaan, jonka vain itse olisimme löytäneet.
Minulle aika kuitenkin kävi ikäväksi, sillä erinäisistä ymmärrettävistä syistä, joista jo olen puhunut, olin sananmukaisesti viides pyörä vaunussa. Hans oli erinomainen mies ja, kuten lukijakin tietää, tavallaan nero, mutta yö toisensa jälkeen hänen seurassaan alkoi ennen pitkää kyllästyttää minua, vieläpä hänen keskustelunsa "kunnianarvoisasta isästäni", jonka henki suorastaan tuntui vainoovan häntä, kävi yksitoikkoiseksi. Luonnollisesti meillä oli muitakin yhteisiä muistoja, esim. Retiefin verilöylystä, jossa mukanaolleista olimme ainoat eloon jääneet, mutta niistä asioista en viitsinyt usein puhua. Ne olivat ja ovat vieläkin liian tuskallisia muistoja.
Minä puolestani olin senvuoksi hyvin iloinen, kun Zulu-maahan tultuamme vihdoin tapasimme muutamia tuttuja kauppiaita, jotka vuokrasivat meille yhdet vaunut. Hyläten uupuneet aasit ja valkean härkänsä, jonka annoin lahjaksi eräälle tuntemalleni päällikölle, Veli Johannes ja naiset nyt jatkoivat uudella ajopelillä matkaansa Durban'iin Stephen'in seuratessa ratsain ostamallaan hevosella ja minun Hansin kanssa liittyessäni kauppiaisiin.
Durban'issa meitä odotti yllätys, sillä kaupunkiin ajaessamme, joka siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, kenenkä tapasimmekaan ellei sir Alexander Somers'in, joka kuultuaan vaunujen tulevan Zulu-maasta päin oli ratsastanut tulijoita vastaan saadakseen uutisia meistä. Näytti siltä, että tuon kiivaan vanhan herran levottomuus poikansa puolesta oli niin raskaana painanut hänen mieltään, että hän lopulta oli päättänyt matkustaa itse Afrikkaan etsimään Stephen'iä. Siinä hän nyt oli. Isän ja pojan kohtaaminen oli hellä mutta omituinen.
"Hei, isä!" sanoi Stephen. "Kukapa olisi uskonut, että tapaisin sinut täällä!"
"Hei hei, Stephen", sanoi hänen isänsä. "Kukapa olisi uskonut, että löytäisin sinut elossa ja terveen näköisenä — niin, aivan hyvinvoipana! Se on enemmän kuin olisit ansainnut, sinä aasin penikka, ja toivottavasti tämä oli viimeinen kerta."