"Nyt", hän virkkoi samanlaisella äänellä kuin kertomuksen roistomainen sankari kohdattuaan vihdoinkin kasvoista kasvoihin sievän sankarittarensa, "nyt olemme yksin. Mr. Quatermain, näyttäkääpä minulle — nuo perhoset."
Minä asetin laatikon honkapöydälle, joka oli kattoakkunan alla. Avasin sen; nostin pois vaunupeitteen, ja kahden lasikappaleen välissä kuljetuksesta aivan vahingoittumattomana, oli siinä kultainen kukkani vielä kuolemassaankin loistavana, ja sen rinnalla leveä, vihreä lehti.
Nuori mies, jota kutsuttiin Somers'iksi, tuijotti siihen niin kauan, että pelkäsin hänen silmäinsä aivan pullistuvan ulos päästä. Hän kääntyi poispäin, mutisi jotakin ja tuijotti taas.
"Oi taivas!" hän sanoi viimein. "Oi taivas, onko mahdollista, että tässä epätäydellisyyksien maassa kasvaa jotain tällaista? Ette suinkaan te ole löytänyt sitä, mr. Half — tarkoitan Quatermain?"
"Sir", vastasin, "jo toisen kerran teette vihjauksia. Jääkää hyvästi", ja minä ryhdyin sulkemaan laatikkoa.
"Älkää loukkautuko", hän huudahti. "Säälikää syntisraukan heikkoutta. Te ette ymmärrä. Oi jospa ymmärtäisitte, jospa vain koettaisitte ymmärtää!"
"En", minä vastasin, "en totisesti ymmärrä."
"No hyvä, sen kyllä opitte, kun alatte koota orkideoja. Minä en todellakaan muuten ole hullu muuta kuin ehkä tässä suhteessa, mr. Quatermain", sen hän lausui matalalla, värisevällä äänellä — "tämä ihmeellinen Cypripedium — on kultakaivoksen arvoinen."
"Kultakaivoksista tekemäini kokemusten nojalla", sanoin purevasti ja, saatan lisätä, profeetallisesti, "voin sen kyliä uskoa."
"Oi, tarkoitan kultakaivosta kuvaannollisessa merkityksessä, arkikielellä lausuttuna, en sellaista, jonka kullankaivajat tuntevat", hän vastasi. "Tahdon sillä sanoa, että kasvi on verrattoman arvokas. Missä itse kasvi on, mr. Quatermain?"