"Niin, Stephen, voimme puhua asiasta myöhemmin. Tai oikeastaan, kun nyt on enimmän aikaa, voimme puhua siitä heti. Tule toimistooni. Ja, sir", (sen hän sanoi minulle), "koska näytte tuntevan yksityiskohtia, pyytäisin teitä tulemaan mukaan; ja myöskin teitä, Pölkkypää" (tämä sanottiin Woodden'ille, joka juuri silloin lähestyi kukkineen).
Olisin luonnollisesti saattanut kieltäytyä sillä tavalla annetusta kutsusta, mutta en kuitenkaan sitä tehnyt. Halusin nähdä asian loppuun ja sanoa sanan nuoren Somers'in puolustukseksi, jos sattui tilaisuutta. Lähdimme siis huoneesta niiden läsnäolijain naurun saattamina, jotka olivat kuulleet keskustelun. Kadulla seisoi loistava parivaljakko; puuteroitu lakeija avasi oven. Pilkallisella kumarruksella sir Alexander kehoitti minua astumaan vaunuihin, minkä teinkin, valiten yhden takaistuimista, syystä että sillä oli enemmän tilaa metallilaatikolleni. Sitten astui sisään mr. Stephen, sitten Woodden kolisteli vaunuihin, pidellen edessään kallisarvoista kukkaansa kuin virkasauvaa, ja kaikkein viimeksi, nähtyään meidät kaikki onnellisesti istumassa, sir Alexander itsekin astui sisälle.
"Minne, sir?" kysyi lakeija.
"Toimistoon", hän sähisi, ja samassa lähdettiin liikkeelle. Neljä pettynyttä sukulaista hautajaisvaunuissa eivät olisi voinee istua äänettömämpinä. Tunteemme näyttivät liian syviltä puhjetakseen sanoiksi. Ainoastaan sir Alexander teki huomautuksen ja sen minulle. Se kuului:
"Jos tahtoisitte nostaa tuon kirotun metallilaatikkonne painamasta kylkiluitani, olisin kiitollinen teille."
"Pyydän anteeksi", minä huudahtin ja koettaessani olla sovitteleva pudotin laatikon hänen varpailleen. En huoli toistaa hänen tekemäänsä huomautusta, mutta voin mainita, että hän oli julmistunut. Mutta hänen poikaansa tilanteen mahdottomuus äkkiä alkoi vaivata. Hän potki minua sääreen, tohtipa vielä iskeä silmääkin ja alkoi sitten silminnähtävästi paisua tukahdutetusta naurusta. Minä olin tuskassa ja pelossa, sillä jos hän olisi purskahtanut, silloin en tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua. Onneksi ajoneuvot juuri silloin pysähtyivät komean toimiston oven eteen. Odottamatta lakeijaa mr. Stephen kömpi vaunuista ja katosi rakennuksen sisälle — arvattavasti nauramaan rauhassa. Sitten minä laskeuduin alas metallilaatikko kainalossa; sen jälkeen komennuksesta Woodden kukkineen; ja viimeisenä tuli sir Alexander.
"Jääkää tähän", hän sanoi ajajalle; "en viivy kauan. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua, herra, ja te myöskin, puutarhuri."
Me astuimme hänen jäljestään ja saavuimme isoon, komeasti ja tukevasti sisustettuun huoneeseen. Voin sanoa selitykseksi, että sir Alexander Somers oli äärettömän rikas kultaharkkomeklari, mikä sitten meklari lieneekään. Mr. Stephen oli jo asettunut huoneeseen; hän istui sääriään heilutellen ikkunalaudalla.
"Nyt olemme yksin ja mukavasti", ulvoi sir Alexander pilkallisella ja julmalla äänellä.
"Sanoi käärmeenkesyttäjä kaniinille", minä lisäsin.