Ja nyt saan pitkäksi aikaa ottaa jäähyväiset sir Alexanderilta ja kaikelta, mikä on tekemisissä Englannin kanssa.
IV.
MAVOVO JA HANS.
Maaliskuun alussa saavuimme onnellisesti Durban'iin ja majoituimme Berean rannalla olevaan talooni, jossa olin luullut Veli Johanneksen meitä odottavan. Mutta Veli Johannesta ei näkynyt. Vanha, ontuva griqualainen Jack, joka piti huolta talostani ja ennen oli ollut yksi metsästäjiäni, sanoi Dogeetah'in, joksi hän häntä kutsui, heti minun lähtöni jälkeen ottaneen metallilaatikkonsa ja haavinsa ja vaeltaneen sisämaahan, hän ei tiennyt minne, jättämättä, kuten hän vakuutti, minkäänlaista sanaa tai kirjettä jälkeensä. Laatikot, jotka olivat olleet täynnä perhosia ja kuivattuja kasveja, olivat niinikään kadonneet, mutta sain tietää, että ne hän oli lähettänyt johonkin Amerikan satamaan purjealuksella, joka oli matkalla Yhdysvaltoihin ja sattui poikkeamaan Durban'iin ottamaan ruokaa ja vettä. Mihin mies itse oli joutunut, siitä en päässyt selville. Hänet oli nähty Maritzburgissa ja myöhemmin muutamain tuttujen kafferien mukaan Zulu-maan rajaseuduilla, missä hän, mikäli ymmärsin, oli hävinnyt kuin ilmaan.
Tämä oli lievästi sanoen hämmästyttävää ja herätti kysymyksen, mitä nyt oli tehtävä. Veli Johanneksen piti olla oppaamme. Hän yksin tunsi mazitu-kansan, hän yksin oli käynyt salaperäisen Pongo-maan rajoilla, ja vaikka olinkin tottunut Afrikan-kulkija, olin tuskin halukas yrittämään päästä tuohon maahan ilman hänen apuaan.
Kun kaksi viikkoa oli kulunut eikä vieläkään näkynyt hänestä merkkiäkään, Stephen ja minä pidimme juhlallisen neuvottelun. Minä osoitin hänelle aseman vaikeudet ja vaarat ja ehdotin, että näissä olosuhteissa ehkä tekisimme viisaimmin jättäessämme hurjan orkideajahdin ja lähtisimme sen sijaan johonkin Zulu-maan osaan ampumaan elefantteja, joita tässä maassa siihen aikaan oli hyvin runsaasti.
Hän oli myöntyväinen, sillä elefantin kaatamisen toiveet viehättivät häntä.
"Ja kuitenkin", minä sanoin hetken mietittyäni, "on omituinen sattuma, mutta muutettuani suunnitelmiani viimeisessä hetkessä muusta syystä kuin pakosta en milloinkaan muista tehneeni onnistunutta retkeä."
"Ehdotan, että heitämme arpaa", sanoi Somers; "on olemassa sattuman määräämä sallimus. No niin, päät kultaiselle kukalle ja hännät elefantille."
Hän pyörähytti puolen-kruunun rahan ilmaan. Se putosi ja vieri suuren keltapuisen arkun alle, joka oli täynnä minun kokoamiani merkillisyyksiä ja jota siirtämään tarvittiin koko yhteiset voimamme, vedimme sen syrjään jonkun verran kiihtyneinä, sillä sattumasta riippui todella paljon, minä sytytin tulitikun ja valaisin nurkkaa. Siellä tomussa oli raha.