"Mikä siinä on?" kysyin Somers'ilta, joka oli vatsallaan arkulla.
"Orkidea — pää, tarkoitan", hän vastasi. "No niin, asia on päätetty eikä meidän tarvitse enää olla huolissamme."
Seuraavat kaksi viikkoa olivat minulle kiireinen aika. Lahdella sattui olemaan noin sadan tonnin vetoinen kuunari. Sen omisti portugalilainen Delgado-niminen kauppias, joka myi tavaroitaan Itä-Afrikan eri satamissa ja Madagaskarilla. Hän oli roiston näköinen mies, jonka epäilin olevan tekemisissä siihen aikaan niin lukuisien ja mahtavien orjakauppiaiden kanssa, ehkäpä kuuluvankin heihin. Mutta kun hän oli aikeissa purjehtia Kilwaan, josta meidän oli lähdettävä sisämaahan, päätin käyttää häntä kuljettamaan meidät ja tavaramme sinne. Asiaa ei ollut helppo saada päätetyksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän ei näyttänyt suovan, että rupeaisimme metsästämään Kilwan takalistoilla, missä hän vakuutti olevan aivan tyhjää riistasta ja toiseksi hän sanoi haluavansa purjehtia heti. Kuitenkin voitin hänen esteensä keinolla, jota hän ei voinut vastustaa — nimittäin rahalla, ja lopulta sovimme, että hän lykkäisi matkansa kaksi viikkoa eteenpäin.
Sitten ryhdyin kokoomaan miehiämme, joita päätin tarvittavan vähintään kaksikymmentä. Olin jo lähettänyt sanansaattajia kokoomaan Durban'iin Zulu-maasta ja Natal'in ylängöltä erinäisiä metsästäjiä, jotka olivat seuranneet minua muillakin retkilläni. Ennen pitkää heitä saapuikin noin kaksitoista. Minulla on aina ollut se onni, että olen ollut mitä parhaissa väleissä kafferieni kanssa, ja he olivat aina kysymättä valmiit seuraamaan minua minne ikinä meninkin.
Mies, jonka olin valinnut alikapteenikseni, oli zulu nimeltä Mavovo. Hän oli lyhyt, suunnattoman leveärintainen mies, yli keski-iän. Hänen voimansa oli kuuluisa; sanottiinpa, että hän saattoi sarvista kaataa härän, ja itse olen nähnyt hänen pitelevän maassa haavoittuneen puhvelin päätä, kunnes ehdin tulla ampumaan.
Kun tutustuin Mavovoon, hän oli taikuri ja vähäinen päällikkö Zulu-maassa. Kuten minäkin hän oli taistellut ruhtinas Umbelazi'n puolesta suuressa Tugelan taistelussa, mitä rikosta Cetewayo ei koskaan antanut hänelle anteeksi. Noin vuotta myöhemmin hän sai varoituksen, että häntä epäiltiin noituudesta ja aiottiin tappaa. Hän pakeni kahden vaimonsa ja lapsensa kanssa. Murhamiehet saavuttivat heidät, ennenkuin he ehtivät Natal'in rajalle, ja lävistivät vanhemman vaimon ja toisen vaimon lapsen. Heitä oli neljä miestä, mutta näystä raivostuneena Mavovo kääntyi ja surmasi heidät kaikki. Senjälkeen hän melkein kappaleiksi hakattuna ryömi jäljelle jääneen vaimonsa kanssa joelle ja sen yli Natal'iin. Vähän myöhemmin toinenkin vaimo kuoli, kuten kerrottiin, surusta lapsensa menettämisen vuoksi. Mavovo ei ottanut enää uutta vaimoa, ehkä syystä että hän oli nyt varaton mies, sen jälkeen kuin Cetewayo oli anastanut koko hänen karjansa; sitäpaitsi hänellä oli rumentava keihään haava — oikea sierain oli hakattu pois. Pian toisen vaimonsa kuoleman jälkeen hän etsi käsiinsä minut, kertoi olevansa viralta pantu kyläpäällikkö ja pyysi päästä palvelukseeni metsästäjänä. Minä otinkin hänet enkä ole sitä askelta koskaan katunut, sillä vaikka hän olikin äreäluontoinen ja harjoitti väliin kaameita taikatemppuja, hän oli mitä uskollisin palvelija ja urhoollinen kuin jalopeura, tai ennemminkin puhveli, sillä jalopeura ei aina ole urhoollinen.
Toinen mies, jota en lähettänyt hakemaan, vaan joka tuli itsestään, oli vanha hottentotti nimeltä Hans, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän ollut tekemisissä koko ikäni. Ollessani lapsi hän oli isäni palvelijana Kapmaassa ja varhaisimmissa sodissa sotatoverini. Hän sai myöskin jakaa kanssani muutamia hyvin hirveitä seikkailuja, joista olen kertonut ensimmäisen vaimoni Marie Marais'in tarinassa. Hänen kanssaan me muun muassa olimme ainoat henkilöt, jotka pelastuimme Retiefin ja hänen kumppaniensa verilöylystä Zulu-kuninkaan Dingaan'in käsistä. Seuraavissa taisteluissa, niiden joukossa myöskin Verivirran taistelussa, hän seisoi rinnallani ja sai lopuksi suuren osan anastettua karjaa. Senjälkeen hän vetäytyi hiljaisuuteen ja perusti kauppapuodin alkuasukkaita varten Pinetown-nimiseen paikkaan noin viidentoista mailin päähän Durban'ista. Täällä epäilen hänen joutuneen huonoille teille ja alkaneen juoda enemmän tai vähemmän; niinikään pelata uhkapeliä. Joka tapauksessa hän menetti suurimman osan omaisuuttaan tai ainakin niin paljon, ettei enää tiennyt mihin ryhtyä. Niin tapahtui eräänä iltana, kun menin ulos talostani, jossa olin ollut laskelmia tekemässä, että näin parvekkeella kokoonkyyristyneenä ja sarvipiippua poltellen vanhan, keltakasvoisen ja valkotukkaisen miehen.
"Hyvää päivää, baas", hän sanoi, "tässä olen minä, Hans."
"Niinpä näen", minä vastasin hyvin kylmästi. "Ja mitä teet täällä,
Hans? Kuinka sinulle jää aikaa juopottelultasi ja peluultasi
Pinetown'issa tulla tänne minua tervehtimään, kun en ole nähnyt sinua
kolmeen vuoteen?"
"Baas, peluu on lopussa, sillä minulla ei ole enää, mitä panna peliin, Ja juopottelu saa myöskin jäädä, sillä yksikin pullollinen Cape Smoke'a tekee minut aivan pahoinvoivaksi seuraavaksi aamuksi. Siksi nautin nyt ainoastaan vettä ja sitäkin mahdollisimman vähän, ja vähän tupakkaa maun peitoksi."