"Pyydä anteeksi!" kirkui Stephen ja ottaen kourallisen mutaa lisäsi:
"Muussa tapauksessa työnnän tämän saastaiseen kurkkuusi."
Hän näytti ymmärtävän. Joka tapauksessa hän kumarsi otsansa aivan maahan asti ja pyysi perusteellisesti anteeksi.
"Kun tämä nyt on ohi", minä sanoin hilpeästi, "niin kuinka nyt on kantajain laita?"
"Minulla ei ole kantajia", hän vastasi.
"Sinä kurja valehtelija", minä huudahtin; "eräs miehistäni kävi tuolla kylässäsi ja kertoo sen olevan täynnä miehiä."
"No, menkää sitten ja ottakaa", hän vastasi viekkaasti, siliä ha tiesi, että paikka oli paaluaidan ympäröimä.
Nyt olin pulassa. Oli kyllä hyvä asia, että olimme antaneet orjakauppiaalle ansaitun selkäsaunan, mutta jos hän arabialaisineen päättäisi hyökätä kimppuumme, olisimme vaikeassa asemassa. Hassan tarkkasi minua toisella, ehyellä silmällään ja arvasi vaikean tilani.
"Minua on lyöty kuin koiraa", hän sanoi, ja hengen mukana palasi raivokin, "mutta Jumala on armollinen ja vanhurskas, ja hän kostaa teille aikanaan."
Sanat olivat juuri ehtineet päästä hänen huuliltaan, kun jostakin mereltä päin kajahti kumeana tykin jyminä. Samassa rannalta päin syöksyi esille arabialainen, huutaen:
"Missä on bey Hassan?"