Minä en vastannut. Tässä saatan kuitenkin tunnustaa, että omain miesteni kautta tiedustelin hiukan Veli Johanneksen matkoja sinä aikana, jona hän sanoi saaneensa kutsun. Kävi selville, että hän oli järjestänyt matkan rannikolle seuraavaksi aamuksi, mutta että noin tuntia auringonlaskun jälkeen hän äkkiä oli antanut määräyksen panna tavarat lähtökuntoon ja seurata häntä. Sen he tekivätkin, ja sydämelliseksi harmikseen kafferien täytyi tallustella koko yö Dogeetah'in jäljessä, joksi he häntä nimittivät. He olivat todella olleet niin väsyksissä, että elleivät olisi pelänneet jäädä yksin pimeyteen ja tuntemattomaan seutuun, he olisivat heittäneet maahan kuormansa, ja kieltäytyneet lähtemästä eteenpäin.

Tällainen oli tapahtuma, joka, mikäli minä sitä kykenin käsittämään, saatetaan selittää telepatian, innoituksen, vaiston tai ajatusten yhdenmukaisuuden avulla. Se on yksi niitä, joista lukija saa muodostaa oman mielipiteensä.

* * * * *

Sen viikon aikana, jonka yhdessä vietimme leirissä, ja sitä seuraavalla matkallamme Delagoan lahdella ja sieltä laivalla Durban'iin meistä tuli Veli Johanneksen kanssa hyvin läheiset ystävykset, tosin määrätyissä rajoissa. Menneisyydestään, kuten jo mainitsimme, hän ei milloinkaan puhunut, yhtä vähän kuin vaellustensa todellisesta syystä, jonka vasta myöhemmin sain tietää, mutta luonnontieteestään ja etnologisista (niin kai se sana kuului) tutkimuksistaan hän puhui paljon. Kun itsekin omalla vaatimattomalla tavallani olen tehnyt huomioita näistä seikoista ja käytännöllisestä kokemuksesta tiedän yhtä ja toista Afrikan alkuasukkaista ja heidän tavoistaan, herättivät hänen kertomuksensa mielenkiintoani.

Muun muassa hän esitti minulle näytteitä äskeisellä matkallaan tekemistään löydöistä: hyönteisiä ja kauniita perhosia, jotka oli sievästi neuloilla kiinnitetty rasioihin, joukon kuivattuja, imupaperin välissä painettuja kukkia, niitten joukossa muutamia, joita hän nimitti minulle orkideoiksi. Nähdessään niiden kiinnittävän huomiotani hän kysyi, halusinko nähdä maailman ihaninta orkideaa. Luonnollisesti myönsin, jolloin hän kaivoi esille laatikoistaan litteän, noin neljän neliöjalan kokoisen käärön. Hän purki sen ympäriltä ruohomatot, joihin se oli kääritty; ne olivat juovikkaita, kauniisti kudottuja mattoja, joita valmistetaan Zanzibarin lähistöllä. Niitten sisällä oli puulaatikon kansi. Sitten tuli taas mattoja ja muutamia Cape Journalin numeroita auki levitettyinä. Senjälkeen imupaperiarkkeja ja vihdoin viimein kahden hienomman paperipalan välissä kukka ja siihen kuuluva varsilehti.

Kuivassakin tilassaan se oli ihana, koko siiven eli terälehden päästä toisen päähän oli kaksikymmentäneljä tuumaa ja kuvun syvyys noin kaksikymmentä tuumaa. Verhiön mitan olen unohtanut, mutta se oli varmasti jalan levyinen. Väriltään se oli, tai oli ollut, kullankeltainen, mutta takana oli valkeaa ja sen poikki mustia juovia, ja kuvun pohjalla oli yksi ainoa suuren apinan pään muotoinen täplä. Siinä näkyivät riippuvat kulmakarvat, syvät, kuopissaan lepäävät silmät, vihaisen näköinen suu, valtavat leuat — kaikki.

Vaikka siihen aikaan en vielä ollut nähnyt elävää gorillaa, olin nähnyt siitä värillisen kuvan, ja jos sen piirteet olisi jäljennetty kukkalehdelle, yhdennäköisyys ei olisi voinut olla täydellisempi.

"Mikä se on?" kysyin hämmästyneenä.

"Sir", vastasi Veli Johannes, väliin hän kiihoittuneena käytti tuota muodollista puhuttelutapaa, "se on maailman ihanin Cypripedium, ja, sir, minä olen sen löytänyt. Tämän kasvin täydellinen juuri on varmasti £ 20,000 arvoinen."

"Sehän on enemmän kuin kultakaivos", sanoin. "No niin, mutta saitteko juuren?"