Veli Johannes pudisti surullisena päätään vastatessaan:
"Sitä onnea en ole saavuttanut."
"Kuinka sitten saitte kukan?"
"Minä kerron teille, Allan. Toista vuotta sitten olin keräysretkilläni
Kilwan takalistolla ja löysin paljon ihmeellistä, niin, ihmeellistä.
"Lopulta, noin kolmesataa mailia sisämaahan päin, jouduin paikalle, jossa asui heimo tai kansa, jonka keskuudessa ei kukaan valkoihoinen vielä ollut käynyt. Sitä kutsutaan mazitu-kansaksi ja se on suuri ja sotaisa kansa, zulu-kansan sekoitusta."
"Olen kuullut niistä", keskeytin. "Ne muuttivat pohjoisesta ennen
Senzangakonan päiviä, kaksisataa vuotta sitten tai aikaisemminkin."
"No niin, he ymmärsivät puhettani, sillä he käyttävät itsekin yhä vielä jonkinlaista zulu-murretta, niinkuin kaikki heimot niissä osissa maata. Ensin he aikoivat tappaa minut, mutta päästivät sitten vapaaksi, pitäen minua mielipuolena. Kaikki pitävät minua mielipuolena, Allan; on eräänlaista yleistä itsepetosta pitää itseänsä terveenä ja enimpiä muita ihmisiä hulluina."
"Yksityinen luulottelu", minä huomautin hätäisesti, sillä en halunnut ruveta pohtimaan Veli Johanneksen järjen terveyttä. "No niin, jatkakaahan mazitu-kansasta."
"Myöhemmin he tulivat huomaamaan lääketaitoni, ja heidän kuninkaansa Bausi tuli luokseni pyytämään, että parantaisin hänestä suuren paiseen. Ryhdyin leikkaukseen ja paransin hänet. Se oli vaarallinen tehtävä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin minäkin kuollut, vaikka ei se tosin olisi minua suurestikaan surettanut", hän huokasi.. "Siitä pitäen minua tietysti kunnioitettiin suurena taikurina. Vieläpä Bausi teki kanssani veriveljeyden liiton sekoittamalla vertansa minun suoniini ja minun vertani omiinsa. Toivon vain, ettei hän tartuttanut minuun paiseitaan, jotka ovat perinnöllisiä. Siten minä muutuin Bausiksi ja Bausi muuttui minuksi. Toisin sanoen minä olin yhtä paljon mazitu-kansan päämies kuin hänkin ja olen sitä koko elämäni ajan."
"Siitä saattaa olla hyötyä", sanoin miettiväisesti, "mutta jatkakaa."