"Sain kuulla, että Mazitu-maan länsirajalla oli suuria rämeitä; että rämeiden takana oli Kirua-niminen järvi ja sen toisella puolen laaja ja hedelmällinen maa, joka luultavasti oli saari ja jonka keskellä oli vuori. Tätä maata kutsutaan nimellä Pongo ja samaten kansaa, joka siellä asuu."
"Eikö se ole gorillan nimitys alkuasukasten keskuudessa?" kysyin. "Niin ainakin sanoi minulle eräs mies, joka oli ollut länsirannikolla."
"Niin kyllä, se onkin omituista, niinkuin saatte kuulla. Tätä pongo-kansaa pidetään suurina taikureina, ja jumala, jota he palvelevat, on kuuleman mukaan gorilla, joka, jos olette oikeassa, on antanut heille nimenkin. Tahi oikeastaan", hän jatkoi, "heillä on kaksi jumalaa. Toinen on kukka, jonka tässä näette. Onko kukka, jonka lehdellä on gorillan pää, ollut ensimmäinen jumala ja aiheuttanut itse eläimenkin jumaloimisen, vai päinvastoin, sitä en tiedä. Itse asiassa tiedänkin hyvin vähän, ainoastaan sen, mitä mazitut minulle kertoivat ja eräs mies, joka sanoi olevansa pongo-päällikkö, en enempää."
"Mitä he sanoivat?"
"Mazitut sanoivat pongo-kansaa paholaisiksi, jotka ovat ruuhillaan soutaneet salateitä kaislikkojen läpi ja ryöstäneet heidän lapsensa ja vaimonsa ja uhranneet ne jumalilleen. Väliin he ovat tehneet ryöstöretkiä öisinkin ja ulvoneet kuin hyeenat. Miehet he ovat tappaneet ja vaimot ja lapset vieneet mukanaan. Mazitu-kansa tahtoisi hyökätä heidän kimppuunsa, mutta sitä he eivät voi, koska he eivät ole vesikansaa eivätkä omista ruuhia, joten eivät voi päästä saarille, jos se on saari. He kertoivat minulle myöskin ihmeellisestä kukasta, joka kasvaa samalla paikalla, missä apina-jumalakin asuu, ja jota palvellaan jumalana. He olivat kuulleet tarinan eräältä heimolaiseltaan, joka oli ollut siellä orjana ja paennut."
"Oletteko koettanut päästä saarelle?" kysyin.
"Olen, Allan. S.o. menin kaislikon reunaan asti, joka on pitkän, loivan tasangon alapäässä, mistä järvi alkaa. Siihen pysähdyin joksikin aikaa pyydystämään perhosia ja kokoomaan kasveja. Eräänä yönä, ollessani yksin leirissä, sillä ei kukaan miehistäni halunnut jäädä niin lähelle Pongo-maata auringonlaskun jälkeen, heräsin tunteeseen, että en enää ollut yksin. Ryömin ulos teltastani ja kuun valossa, joka aamun lähestyessä jo oli laskemassa, näin miehen nojaavan itseään pitemmän, leveäteräisen keihäänsä kahvaan, pitkän miehen, luullakseni yli kuuden jalan pituisen ja suhteellisesti harteikkaan. Hänellä oli yllään pitkä, valkea vaippa, joka ulottui olkapäiltä melkein maahan. Päässä hänellä oli päänmukainen, nipukoilla varustettu päähine, myöskin valkea. Korvissa oli kupari- tai kultarenkaita ja ranteissa samoin. Hänen ihonsa oli hyvin tumma, mutta piirteet eivät olleet ensinkään neekerimäiset. Ne olivat ulkonevat ja hienot, nenä terävä ja huulet ohuet; selvästi arabialainen tyyppi. Hänen vasen kätensä oli sidottu, ja kasvoilla oli sanomattoman pelokas ilme. Ikää näytti hänellä olevan noin viisikymmentä vuotta. Hän seisoi niin hiljaa, että aloin pelätä häntä yhdeksi niitä haamuja, joita mazitut vakuuttivat pongo-velhojen lähettävän ahdistamaan heidän maatansa.
"Pitkän aikaa tuijotimme toinen toiseemme, sillä minä olin päättänyt olla puhumatta tai tekemättä minkäänlaista aloitetta. Vihdoin mies alkoi puhua matalalla, syvällä äänellä ja käyttäen mazitu-kieltä tai jotakin niin samankaltaista, että minun oli sitä helppo ymmärtää.
"'Eikö nimesi ole Dogeetah, oi valkea herrani, ja etkö ole iääketaidon mestari?'
"'Olen', vastasin, 'mutta kuka sinä olet, joka uskallat herättää minut! unestani?'