"Älä ammu", minä huusin. "Luulen, että he ovat karanneet ja etsivät turvaa meidän luotamme."
Minä olin oikeassa. Nuo onnettomat olivat käyttäneet hyväkseen veitsiä, jotka miehemme olivat heille salaa vieneet. Katkottuaan yön kuluessa kahleensa he nyt juoksivat englantilaisten ja heidän lippunsa turviin. Eteenpäin syöksyi tuo hurja joukko, monella vielä orjanies niskassa, sillä heillä ei ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta irroittaa niitä kaikkia, ja arabialaiset ajoivat heitä ampuen takaa. Tilanne oli selvästi hyvin vakava, sillä jos orjat pääsisivät tunkeutumaan leiriimme, silloin me joutuisimme sekasortoon ja uhriksi heidän takaa-ajajainsa kuulille.
"Hans", minä huusin, "ota mukaasi eiliset miehet ja koeta saattaa nuo orjat takapuolellemme. Nopeaan! Hyvin nopeaan, ennenkuin jäämme heidän jalkoihinsa."
Hans lähti, ja samassa jo näinkin noiden kolmen juoksevan lähestyvää laumaa kohti, Hans heiluttaen kädessään paitaa tai jotain muuta valkeaa vaatetta kiinnittääkseen pakenevain huomiota. Samassa ensimmäinen heistä jo pysähtyikin ja huusi: "Armoa, englantilaiset! Pelastakaa meidät!" sillä hän oli huomannut pyssymme.
Se oli todella onnellinen sattuma, sillä muuten Hans tovereineen ei olisi ikinä saanut heitä pysähdytetyksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin valkean paidan kääntyvän vasemmalle ohi aitamme eli boman kohti leirin takana olevaa viidakkoa ja korkeaa heinikkoa. Sitä seurasi ponnistellen ja ryömien orjalauma kuin lampaat kellokastaan. Heille Hansin paita oli kuin "Navarran valkea kypäri".
Se pelko siis oli ohi. Arabialaisten kuulat olivat kaataneet muutamia, toiset olivat tallautuneet jäljessä tulevain jalkoihin tai vaipuneet maahan heikkoudesta, ja eloonjääneitä takaa-ajajat yhä ampuivat. Eräs vaimo, joka oli kaatunut raskaan, kurkkuun sidotun ikeen painon alla, ryömi nelinkontin eteenpäin. Joku arabialainen ampui häntä, mutta kuula osui maahan hänen vatsansa alle vahingoittamatta häntä, sillä hän ponnisteli entistä nopeammin eteenpäin. Olin varma, että hän ampuisi uudelleen, ja pidin häntä silmällä. Samassa näinkin, sillä valo oli nyt kirkas, pitkän, valkopukuisen miehen astuvan esille banaanipuun takaa noin sadanviidenkymmenen kyynärän päässä ja tähtäävän huolellisesti vaimoa kohti. Mutta minä tähtäsin myös ja — no niin, tuollaisessa tarkka-ammunnassa en ole huono, jos vain koetan. Arabialaisen pyssy ei lauennut enää. Hän hyppäsi vain noin kahden jalan korkeuteen ilmaan ja kaatui samassa taapäin, sillä kuula oli lävistänyt pään, johon tuota henkilöä olin tähdännytkin.
Metsästäjät päästivät matalan "ou" äänen, joka merkitsi hyväksymistä, ja Stephen huudahti innostuneena:
"Mikä taivaallinen laukaus!"
"No ei juuri huonokaan, mutta minun ei olisi pitänyt ampua", vastasin, "sillä he eivät vielä ole tehneet rynnäkköä. Se on jonkunlainen sodanjulistus, ja", vastasin, kun näin Stephen'in aurinkokypärin lentävän maahan, "siinä on vastaus. Alas kaikki, ja ampukaa ampumarei'istä."
Silloin taistelu alkoi. Ellei oteta huomioon sen loistavaa loppunäytöstä, se ei ollut oikea taistelukaan verrattuna pariin myöhempään, joita tällä retkellä taistelimme. Mutta toisaalta se oli meille hyvinkin vaikea. Aluksi arabialaiset tekivät hyökkäyksen, huutaen avukseen Allahin nimeä. Mutta niin hurjanrohkeita kuin he olivatkin, uutta yritystä he eivät tehneet. Joko hyvällä onnellaan tai hyvällä taidollaan Stephen kaatoi kaksipiippuisella rihlapyssyllään kaksi heistä, ja minäkin ammuin tyhjiin isokaliiberisen, takaaladattavan pyssyni — ensimmäisen mitä olen omistanut — enkä suinkaan ilman seurauksia, ja metsästäjätkin osuivat moniaan kerran.