Senjälkeen arabialaiset etsivät suojaa puiden takaa ja, kuten olin pelännyt, joen äyräiden kaislikosta. Sieltä käsin he tekivät meille paljon kiusaa, sillä joukossa oli hyviäkin pyssymiehiä. Ellemme kaiken varalta olisi lujittaneet orjantappura-aitaamme paksulla multa- ja turvevallilla, meille olisikin käynyt huonosti. Yksi metsästäjistä oli jo saanut surmansa, kuula oli lentänyt ampumareiästä suoraan kurkkuun, juuri kun hän oli laukaisemaisillaan, ja onnettomat kantajamme, jotka olivat vähän ylempänä, olivat kärsineet enemmänkin vahinkoa, sillä kaksi heistä makasi jo maassa ja haavoittuneita oli neljä. Senjälkeen komensin eloonjääneet pitkälleen maahan aivan aidan taakse sillä tavoin, että me voimme ampua heidän ylitseen.
Pian kävi ilmi, että arabialaisia oli enemmän kuin olimme luulleet, sillä noin viisikymmentä ampui eri suunnilta. Sitäpaitsi he vähitellen etenivät, ilmeisesti aikoen kiertää meidät ja pyrkiä takanamme olevalle harjanteelle. Muutamia me tietysti pysähdytimme heidän juostessaan puun takaa toisen taakse, mutta tämä oli yhtä vaikeaa, kuin tiheässä metsässä juoksentelevain kaniinien ampuminen, ja ollakseni rehellinen minun on sanottava, että olin ainoa, joka sain osumaan, sillä nopea silmäni ja pitkä harjaannus auttoivat.
Noin tunnin kuluessa asemamme oli käynyt todella vakavaksi, ja meidän täytyi välttämättä ruveta miettimään, mitä oli tehtävä. Minä osoitin, että vähäisen joukkomme hyökkäys noita hajaantuneita pyssymiehiä vastaan, jotka vähitellen saartoivat meidät, olisi ollut enemmän kuin hyödytön, ja toiselta puolen asemamme puolustaminen iltaan asti näytti toivottomalta. Jos arabialaiset vain pääsisivät taaksemme, he saattaisivat ampua meitä ylhäältä käsin. Viimeisen puolentunnin ajan olimmekin käyttäneet kaikki voimamme estämään heitä kiertämästä bomaa, mikä toisella puolen virtaavan joen ja toisella puolen olevan aukean maa-alan vuoksi kaikeksi onneksi kävi heille hyvin vaikeaksi suorittaa ilman liian suurta tappiota.
"Luulen, ettemme voi tehdä muuta", minä sanoin lopulta, kun arabialaisten ammunta hetkeksi taukosi joko heidän neuvotellessaan tai odottaessaan uusia ampumavaroja, "kuin jättää leirin ja kaikki ja hyökätä mäenharjalle. Nuo miehet ovat varmaankin kaikki jo väsyksissä, ja kun me olemme hyviä juoksijoita, voimme siten pelastaa henkemme."
"Mutta kuinka käy haavoittuneiden", kysyi Stephen, "ja orjavaimon ja hänen lapsensa?"
"En tiedä", minä vastasin ja silmäni painuivat alas.
Luonnollisesti tiesin sen vallan hyvin, mutta nyt heräsi kärjistyneessä muodossa vanha kysymys: pitikö meidän tuhota itsemme muutamain henkilöiden vuoksi, joita kohtaan meillä ei ollut suurta mielenkiintoa ja joita emme heidän luokseen jäämälläkään voineet pelastaa? Jos jäisimme paikalle, loppumme näytti olevan hyvin varma, kun taas pakenemalla oli hyvin mahdollista pelastautua. Mutta silloin meidän olisi jätettävä turvattomiksi muutamia haavoittuneita kantajia ja nääntyneinä korjaamamme vaimo ja lapsi, jotka kaikki varmasti saisivat surmansa, paitsi mahdollisesti nainen lapsineen.
Kun nämä ajatukset olivat lentäneet aivojeni läpi, muistin erään juopon ranskalaisen nimeltä Leblanc, jonka olin tuntenut nuoruudessani ja joka oli ollut tai ainakin vakuutti olleensa Napoleonin ystävä, kertoneen minulle, että suuren valloittajan oli kerran sotaretkellä Pyhässä maassa pitänyt peräytyä. Kun hän ei voinut kuljettaa haavoittuneita mukanaan, hän jätti ne erääseen luostariin Karmelin vuorelle ja antoi kullekin myrkkyannoksen käteen. Nähtävästi he eivät ottaneet myrkkyä, sillä Leblanc'in kertomuksen mukaan, joka sanoi olleensa läsnä (vaikka ei haavoittuneena), turkkilaiset tulivat ja lävistivät heidät. Siten Napoleon pelasti oman ja armeijansa hengen haavoitettujen kustannuksella. Mutta, arvelin, hän ei ollutkaan mikään loistava kristityn esikuva, ja minulla ei ollut aikaa alkaa etsiä myrkkyä. Muutamin sanoin selitin aseman Mavovolle, paitsi kertomusta Napoleonista, ja kysyin hänen neuvoaan.
"Meidän on paettava", hän vastasi. "Vaikka en pidä pakenemisesta, elämä on kalliimpi kuin varastot, ja joka elää, hän voi kerran vielä maksaa velkansakin."
"Mutta haavoittuneet, Mavovo; emme voi viedä heitä mukanamme."