"Menen katsomaan heitä, Macumazahn; se on sodan kohtalo. Taikka jos he pitävät parempana, niin voimme jättää heidät — arabialaisten hoidettaviksi", mikä tietysti oli sama asia kuin kertomus Napoleonista ja myrkystä.
Myönnän, että olin juuri suostumaisillani, sillä en olisi suonut, että me Stephen'in kanssa, että ainakaan Stephen olisi joutunut mihinkään hämäräperäisiin tekemisiin kurjain orjakauppiasten kanssa, kun äkkiä jotakin tapahtui.
Muistettakoon, että Hans oli kohta aamunkoiton jälkeen, käyttäen paitaa lippuna, johtanut paenneet orjat leirin sivu takana olevalle mäelle. Sinne he olivat kadonneet, ja siitä hetkestä emme olleet nähneet heistä jälkeäkään. Nyt hän äkkiä tuli näkyviin, yhä heiluttaen paitaa. Hänen jäljessään syöksyi esille suuri lauma alastomia miehiä, ehkä noin kaksisataa luvultaan, käsissään seipäitä, kiviä ja puiden oksia. Kun he olivat päässeet melkein boman lähelle, mistä me hämmästyneinä katselimme heitä, he jakautuivat kahteen ryhmään,, puolet vasemmalle puolellemme nähtävästi mazitun johdolla, joka oli Hansin mukana käynyt orjaleirissä, ja toiset puolet oikealle, seuraten vanhaa hottentottia itseään. Minä tuijotin Mavovoon, sillä olin liian hämmästynyt voidakseni puhua.
"Oi", Mavovo sanoi, "teidän Pilkkukäärmeenne" (hän tarkoitti Hansia) "on suuri omalla tavallaan, tai ainakin hän on kyennyt herättämään rohkeutta orjainkin sydämissä. Ettekö ymmärrä, isäni, että he hyökkäävät arabialaisia vastaan, niin, ja repivät heidät kappaleiksi niinkuin villikoira puhvelin vasikan?"
Se oli totta: se oli hottentotin viimeinen suunnitelma. Ja se onnistui. Ylhäältä mäenrinteeltä hän oli pitänyt silmällä taistelun kehitystä ja nähnyt, miten se oli päättyvä. Sitten hän mukanaan olevan tulkin välityksellä piti orjille puheen, selittäen heille, että me, heidän valkoiset ystävänsä, olimme kukistumaisillamme ja että heidän piti joko taistella puolestaan tai palata ikeen alle. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka omissa heimoissaan olivat olleet sotureina, ja näitten avulla hän vaikutti muihin. He tarttuivat ikeisiin, joista heidät oli vapautettu, kivilohkareihin, kaikkeen, mikä käteen sattui, ja merkin saatuaan lähtivät liikkeelle, jättäen vain vaimot ja lapset paikoilleen. Nähdessään heidän tulevan hajaantuneet arabialaiset suuntasivat tulensa heitä kohti, surmasivat muutamia, mutta samalla paljastivat omat piilopaikkansa. Niitä kohti orjat nyt hyökkäsivät. He kävivät arabialaisiin käsiksi; he raatelivat heitä, he murskasivat heidän aivonsa, kunnes viiden minuutin kuluttua kaksi kolmattaosaa heistä makasi kuolleina; ja loput, joita me puolestamme verotimme pyssyillämme heidän juostessaan esille piiloistaan, olivat täydessä paossa. Kosto oli hirveä. En ole koskaan ollut hurjemman näytelmän todistajana kuin tämä, jonka panivat toimeen nuo hurjistuneet miehet, kostaen kiduttajilleen kärsimänsä vääryydet. Muistan, kuinka useimpien arabialaisten maatessa kuolleina ja muutamain harvain päästyä pakoon orjat löysivät yhden, luulen sen olleen joukon johtajan, joka oli piiloutunut virran rannalle heittämiin kuivuneisiin kaisloihin. Jollain tavoin he onnistuivat sytyttämään kaislat; arvelen Hansin, joka varovaisesti jäi taemma heti taistelun alkaessa, tulleen taas esille ja antaneen heille tulitikun. Ennen pitkää arabialaisroisto tulikin esille. Silloin he kävivät häneen käsiksi, niinkuin muurahaiset tekevät kaalimadolle, ja huolimatta hänen armonhuudoistaan repivät hänet kappaleiksi, kirjaimellisesti kappaleiksi. He olivat mitä olivat, eikä heitä voinut moittia. Jos olisimme nähneet vanhempamme ammuttavan, pienokaisemme lävistettävän kuoliaiksi, kotimme hävitettävän ja vaimomme ja lapsemme vietävän pois ies niskassa orjuuteen myytäviksi, emmekö olisi tehneet samoin? Minä luulen, että olisimme, vaikka emme olekaan tietämättömiä villejä.
Siten nuo, joita olimme koettaneet pelastaa, olivat pelastaneet meidän henkemme, ja niin oli kerrankin oikeutta tehty noissakin Afrikan pimeissä osissa, sillä sinä aikana ne todella olivat pimeitä. Ilman Hansia, joka onnistui herättämään rohkeutta noitten poljettujen mustain sydämissä, me epäilemättä ennen iltaa olisimme maanneet kuolleina, sillä en usko, että peräytymisyritys olisi onnistunut. Ja vaikka olisikin, kuinka meidän olisi käynyt tuossa erämaassa vihollisten ympäröiminä, hallussamme vain se pieni määrä ampumatarpeita, jonka voimme mukanamme kuljettaa?
"Ah, baas", sanoi hottentotti hiukkasta myöhemmin, katsoen kieroon helmimäisillä silmillään, "teitte joka tapauksessa hyvin kuullessanne pyyntöäni ja ottaessanne minut mukaan. Vanha Hans on juomari, niin kyllä, tai ennen ainakin oli, ja vanha Hans pelaa, niin, ja ehkä vanha Hans joutuu helvettiin. Mutta kuitenkin vanha Hans osaa ajatella, niinkuin hän kerran ajatteli ennen Maraisfontainin hyökkäystä, niinkuin hän kerran ajatteli Verilöylyvuorella Dingaan'in kylässä, ja niinkuin hän kerran ajatteli tuolla pensaikossa. Oi, hän tiesi, miten se oli päättyvä. Hän näki kuinka nuo arabialaiset koirat hakkasivat puuta tehdäkseen sillan syvän virran yli ja kiertääkseen ylängölle taaksenne, mistä he olisivat voineet ampua teidät kaikki viidessä minuutissa. Ja nyt, baas, vatsani tuntuu niin omituiselta. Tuolla mäenrinteellä en saanut aamiaista, ja auringonpaiste oli hyvin kuuma. Arvelen, että viinaryyppy — oi, tiedän kyllä, että lupasin olla juomatta, mutta jos te annatte sen, niin synti on teidän eikä minun."
No niin, vaikka se oli periaatteitani vastaan, annoin hänelle ryypyn, ja hyvän annoinkin, ja hän joi sen aivan pohjaan, ja minä suljin pullon. Sitten puristin ukon kättä ja kiitin, mikä näytti kovin huvittavan häntä, sillä hän mutisi jotain sinnepäin, ettei se ollut mitään, Sillä jos olisin kuollut, hänkin muka olisi kuollut, ja siksi hän muka oli ajatellut itseään eikä minua. Samalla vieri kaksi suurta kyyneltä alas pitkin lyhyttä nenää, mutta ne saattoivat johtua myöskin viinasta.
No niin, me olimme voittajat ja iloitsimme, kuten voi kuvitellakin, sillä tiesimme, että ne muutamat orjakauppiaat, jotka olivat pelastuneet, eivät enää tekisi hyökkäystä. Ensimmäinen ajatuksemme kohdistui ruokaan, sillä nyt oli jo aika kulunut yli puolen päivän, ja me olimme aivan näännyksissä. Mutta päivällinen edellytti keittäjää ja silloin Sammy muistui mieleeni. Stephen, joka oli sellaisessa riemussa, että hän pikemmin tanssi kuin käveli, läpiammuttu kypäri hullunkurisesti takaraivolla, lähti häntä etsimään ja alkoi pian hätääntyneellä äänellä huutaa nimeäni. Minä menin leirin taakse ja löysin Sammyn kokoonkyyristyneenä pienestä kuopasta, joka oli kaiverrettu yksinäiseen orapihlajapuuhun. Kaiken todennäköisyyden mukaan se oli Sammy. Me tartuimme häneen, ja ylös hän tuli, ontuen tajuttomana, mutta yhä pidellen kädessään suurta, paksua, puukantista raamattua. Huomasimme, että aivan keskellä raamattua ota kuulan reikä tai oikeastaan kuula, joka oli lävistänyt lujan kannen ja tunkeutunut takana olevaan paperiin. Muistan sen päässeen aina Samuelin ensimmäiseen kirjaan saakka.
Mitä Sammyyn itseensä tulee, hän näytti olevan aivan vahingoittumaton, ja kun olimme kaataneet vähän vettä hänen niskaansa — hän ei ollut milloinkaan pitänyt vedestä — hän virkosi pian. Siiloin saimme tietää, mitä oli tapahtunut.