"Hyvät herrat", hän sanoi, "minä istuin turvapaikassani, sillä olen, kuten jo sanoin, rauhanmies, iloiten uskonnon lohdutuksista" — hädän hetkellä hän aina oli hyvin hurskas. "Vähitellen ammunta heikkeni, ja minä uskalsin vilkaista ulos, ajatellen, että sumu ehkä oli hälvennyt pitäen sattumain varalta kirjaa kasvojeni edessä. Senjälkeen en muista enää muuta."
"Et", sanoi Stephen, "sillä kuula osui raamattuun ja raamattu sattui päähäsi ja löi sinut yksinkertaisesti tiedottomaksi."
"Oi!" sanoi Sammy. "Kuinka totta onkaan, mitä minulle on opetettu, että Kirja on oleva suojeleva kilpi vanhurskaille. Nyt ymmärrän, mikä saattoi minut ottamaan mukaani paksun, vanhan, äitivainajani entisen raamatun eikä sitä ohutta, jonka sain pyhäkoulunopettajaltani ja jonka läpi vihollisen kuula varmaan olisi mennyt."
Sitten hän lähti keittämään päivällistä.
Pelastus oli todella ihmeellinen, vaikka on tietysti eri kysymys, oliko se suoranainen palkka hänen hurskaudestaan.
Niin pian kuin olimme syöneet me ryhdyimme tarkastamaan asemaa, jonka vaikein kysymys oli se, ettemme tienneet, mitä meidän piti tehdä orjille. Siellä he istuivat ryhmissä aitauksen ulkopuolella, ja moni osoitti vielä äskeisen taistelun jälkiä ja katseli tyhmistyneenä meihin. Sitten äkkiä, aivan yhteen ääneen, he alkoivat valittaen pyytää ruokaa.
"Kuinka me voimme ruokkia useampia satoja henkiä?" kysyi Stephen.
"Orjakauppiastenkin olisi jotenkin pitänyt se tehdä", minä vastasin.
"Menkäämme tarkastamaan heidän leirinsä."
Niin me menimmekin koko nälkäisen hoidokkijoukkomme seuraamina ja löysimme iloksemme paljon muun lisäksi suuren varaston riisiä, jauhoja ja muuta viljaa, josta osa oli jauhettu jauhoksi. Jaoimme kullekin runsaasti viljaa ja suoloja, ja pian ruokapadat olivat täydessä porinassa. Kautta kunniani, kyllä nuo kurjat olennot söivät, emmekä me, vaikka varovaisuus olikin tarpeen, hennoneet rajoittaa tätä ensimmäistä runsasta ateriaa, joka tuli heidän huulilleen viikkokausia kestäneen nälkäkuurin jälkeen. Kun he lopulta olivat tyydytetyt, me pidimme heille puheen, kiittäen heitä heidän urhoollisuudestaan, sanoen, että he olivat vapaat, ja kysyen, mitä he aikoivat tehdä.
Tässä suhteessa heillä näytti olevan vain yksi ajatus. He sanoivat tahtovansa seurata suojelijoitansa, minne ikinä me menimmekin. Sitten seurasi pitkä indaba eli neuvottelu, josta en todellakaan ehdi tehdä selkoa. Sen tulos oli, että lupasimme jokaisen, joka halusi, seurata meitä, kunnes löytäisivät paikkoja, joita tunsivat, jolloin he olisivat vapaat lähtemään kukin koteihinsa. Sillävälin me jaoimme arabialaisten huopapeitteitä ja muita varastoja, kuten kauppatavaraa, m.m. helmiä, ja jätimme heidät sitten omiin hoteisiinsa asetettuamme vartijan valvomaan ruokavaroja. Minä puolestani toivoin hartaasti, että aamulla huomaisimme heidän menneen tiehensä.