"Ja minä olen kuullut, Macumazahn, isäni. Tänä iltana kutsun esille
Käärmeeni. Vastaako se, tai mitä se vastaa, sitä en tiedä."
No niin, hän kutsui Käärmeensä esille asiaankuuluvilla kaameilla menoilla, ja Stephen, joka oli läsnä minun kieltäydyttyäni, ilmoitti, että tuon salaperäisen matelijan antamien tietojen mukaan Dogeetah eli Veli Johannes tulisi Bezan kaupunkiin täsmälleen auringonlaskun aikaan kolmantena päivänä tästä lukien. Kun hän siis meidän almanakkamme mukaan oli tehnyt taikansa perjantaina, niin saimme toivoa näkevämme hänet — toivoa on juuri oikea sana kuvaamaan minun sieluntilaani sen asian suhteen — maanantai-iltana illallisen aikaan.
"Hyvä on", sanoin lyhyesti. "Ole hyvä, äläkä puhu enää tuosta, jumalattomasta moskasta, sillä tahdon panna maata."
Varhain seuraavana aamuna me avasimme laatikkomme ja valikoimme sievän kokoelman lahjoja kuningas Bausille, toivoen niillä pehmittävämme hänen kuninkaallisen sydämensä. Se sisälsi pakan kalikookangasta, erinäisiä veitsiä, soittopelilaatikon, halvan amerikkalaisen revolverin ja nipun hammaspuikkoja sekä muutamia nauloja mitä parhaita ja muodikkaimpia naisten helmiä. Tämän todella ylevän lahjan me lähetimme kuninkaalle mazitu-palvelijaimme Tomin ja Jerryn mukana, jotka marssitettiin matkaan useamman vartijan saattamina. Olin lähettänyt heidät siinä toivossa, että he puhuisivat maanmiehilleen ja kertoisivat heille, kuinka hyviä ihmisiä me olimme. Kehoitinkin heitä niin tekemään.
Kuvitelkaa senvuoksi kauhuamme, kun noin tuntia myöhemmin, juuri kun olimme siistimässä itseämme aamiaisen jälkeen, veräjästä ilmestyi Tomin ja Jerryn sijasta, jotka olivat kadonneet, pitkä rivi mazitu-sotilaita, kukin kantaen yhtä lahjakappaletta. Viimeisellä oli pörröisen päänsä päällä hammaspuikkonippu kuin mikäkin risukimppu. Yhden kerrallaan he laskivat ne suurimman majan parvekkeen lehmuslattialle. Senjälkeen heidän johtajansa lausui juhlallisesti:
"Suuri musta Bausi ei tarvitse valkoisten miesten lahjoja."
"Vai niin", minä vastasin, sillä olin aivan raivoissani. "Silloin niitä ei hänelle toista kertaa tarjota."
Miehet menivät enempää puhumatta tiehensä, ja heti ilmestyi Babemba noin viisikymmenmiehisen sotiiaskomppanian seuraamana.
"Kuningas haluaa tavata teitä, valkeat herrat", hän sanoi väkinäisen iloisella äänellä, "ja minä tulin noutamaan teitä hänen luokseen."
"Minkävuoksi hän ei ota vastaan lahjojamme?" kysyin osoittaen kasaa.