Vihdoin oli kaikki valmista taistelun varalle ja minä heittäydyin pitkäkseni, mutta en voinut nukkua. Huomispäivä peloitti minua — sillä eihän kukaan voinut sanoa, mitä se toisi mukanaan.
Auringon noustua alkoi molemmissa leireissä kuumeinen hyörinä, kun joukot valmistautuivat taisteluun. Näky oli kaunis ja samalla hirvittävä, ja vanha Umslopogaas katseli sitä tapparaansa nojaten julmasti myhäillen.
"Enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista, Macumazahn", huudahti hän. "Kotimaassani käydyt taistelut ovat vain lastenleikkiä siihen verraten, mitä nyt on tulossa. Luuletko, että he tosiaankin aikovat yrittää?"
"Voit olla huoletta, 'tikka'", sanoin minä surullisesti. "Kerrankin saat nokkia tarpeeksesi."
Aika kului, mutta hyökkäystä ei vain tapahtunut. Joukko ratsuväkeä tuli kyllä joen yli luultavasti asemiamme ja voimasuhteitamme tarkastelemaan, mutta kun olimme päättäneet pysyä asemillamme miehiä säästääksemme, emme välittäneet heistä. Aamiainen syötiin aseissa seisten, ja sitten taas odotettiin, kunnes päivä oli kulunut puoleen. Arvelimme soturien tappelevan paremmin täysin vatsoin, joten annoimme heidän syödä päivällisenkin, mutta juuri kun he parhaillaan aterioivat, kuului vihollisen oikealta sivustalta jymisevä huuto: "Sorais! Sorais!" Sieppasin kaukoputken ja näin selvästi "Yön tyttären" ratsastavan hitaasti rintamaa pitkin loistavan seurueen ympäröimänä.
Arvasimme ratkaisevan hetken pian koittavan ja olimme varuillamme ja valmiit.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Äkkiä lähti kuin kanuunan suusta kaksi ratsuväkiosastoa karkuuttamaan jokea kohti, mutta ennenkuin ne ehtivät sinne saakka, sain minä käskyn lähettää viisituhatta miestä vihollisen kimppuun tämän päästyä noin neljänsadan kyynärän päähän linjoistamme. Curtis pelkäsi nimittäin, että keskusta joutuisi liian paljon kärsimään, jos vihollisen ratsuväki saisi hyökätä täyttä vauhtia sen kimppuun. Noudatin määräystä jääden itse paikoilleni jäljelläolevine miehineni.
Minun täytyy sanoa, että noiden viidentuhannen ratsumiehen johtaja ymmärsi tehtävänsä täydellisesti. Kiilan muotoon järjestäytyen kiiti joukko täyttä laukkaa hyökkäävän vihollisen äärimmäistä sivustaa kohti, mutta päästyään lähemmäksi se kaarsi äkkiä oikealle, ja ennenkuin vihollinen kerkesi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, tunkeutui kiilan kärki vastustamattomalla voimalla sen keskustaan. Vihollisen rivit huojahtivat ja alkoivat murtua tuon jättiläiskiilan edessä, joka painui yhä syvempään heittäen tieltään ratsumiehiä tuhansittain. Oli kuin olisi katsellut laivan keulaa, jonka molemmin puolin vesi vaahdoten kuohuu.
Vihollisrintaman päät alkavat kiemurrella kuin haavoittuneet käärmeet ja koettavat kiiruhtaa keskustan avuksi, mutta liian myöhään; kiila on murtautunut läpi ja tuhansien katselijain hurratessa hajoitetaan sivustat käden käänteessä. Miekat välähtelevät, voittajien huudot kaikuvat yhä jymisevämmin ja satojen isännättömien hevosten kiitäessä valtoimenaan sinne tänne alkavat jäljelläolevat viholliset pyrkiä suinpäin omiensa luo kadoten rintaman taa, joka oli nyt alkanut yleisen hyökkäyksen.
Viisisataa soturiamme oli kaatunut, mikä ei suinkaan ole paljon taistelun tuimuuteen verraten, etenkin kun otetaan huomioon, että vihollisen kahdeksastatuhannesta ratsumiehestä pelastui vain noin viisituhatta. Väkeni peräytyi hyvässä järjestyksessä paikoilleen rintamassa, ja minä näin, että vasemman sivustan ratsuväki teki samoin. En tiedä miten heidän oli taistelussa käynyt, sillä huomioni oli kiintynyt vain lähimpään ympäristööni, mutta siitä olen varma, että he olivat myös tehneet parhaansa.