Nastan miekkamiehet, jotka olivat vihollisrintaman vasemmalla sivustalla, olivat sillä aikaa rientäneet alhaalla koukertelevan pienen joen poikki ja ryntäsivät juuri liehuvin lipuin ja välähtelevin miekoin rinnettä ylös meitä kohti huutaen vuorotellen "Nasta" ja "Sorais".
Sain jälleen käskyn lähettää ratsuväkiosaston vihollisen kimppuun ja koettaa samalla voimakkaalla ryntäyksellä torjua keskustaamme vastaan suunnatun päähyökkäyksen. Tein työtä käskettyä ja toisiansa nopeasti seuraavat hyökkäykset aiheuttivat viholliselle suuria tappioita. Kannatti todellakin nähdä ratsuväkiosastojen kiitävän myrskyn nopeudella rinnettä alas ja uppoavan elävien veisten lailla syvälle vihollisen riveihin. Nastan vuoristorykmentit -olivat kärsineet enimmän ja vahingosta viisastuneina ne eivät enää asettaneetkaan eheää rintamaa ratsumiestemme kaikkimurtavia hyökkäyksiä vastaani vaan avasivat rivinsä heittäytyen maahan ja käyttelivät miekkojaan hevosia vastaan, joita he surmasivat siten sadoittain. Ratsastajista oli sitten helppo selvitä, joten mieshukkamme alkoi äkkiä nopeasti kasvaa.
Kaikista ponnistuksistamme huolimatta tunkeutui vihollinen kuitenkin yhä lähemmäksi ja ennen pitkää oli taistelu täydessä käynnissä Goodin rintamaosalla. Samassa kajahti keskeltä ja vasemmalta sivustalta jymisevä sotahuuto, joka ilmoitti, että sielläkin oli isketty yhteen. Kohottauduin jalustimissani ja näky, jonka näin, oli sekä kaunis että peloittava. Keihäät ja miekat salamoivat niin kauas kuin silmä kantoi ja niiden muodostama säihkyvä vyö mutkaili ja huojui edestakaisin. Nastan hurjat miekkamiehet iskivät kiukkuisesti Goodin keihäsmiesten kimppuun, jotka seisoivat kolmessa uhkaavassa neliössä järkkymättöminä kuin kalliot. Kerta toisensa perästä he kajauttivat sotahuutonsa ja syöksyivät raivoisasti keihäsrivejä vastaan, mutta joka kerta heidät lyötiin verissä päin takaisin.
Taistelu raivosi herkeämättä ja samalla raivolla neljä pitkää tuntia, minkä ajan kuluttua olimme yhtä paljon menettäneet kuin voittaneetkin. Kahdesti oli vihollinen yrittänyt saartaa vasenta sivustaamme, mutta onnistumatta, ja vimmatuista ponnistuksistaan huolimatta olivat Nastankin miekkamiehet jättäneet vihdoin Goodin neliöt rauhaan, jotka eivät olleet väistyneet tuumaakaan. Keskusta, jota Curtis esikuntineen ja Umslopogaas johtivat, oli kärsinyt enimmän, mutta seisoi vielä järkkymättä paikallaan, ja sama tunnustus on annettava vasemmallekin sivustalle.
Hyökkäys laimeni vihdoin vähitellen ja Soraiksen joukot alkoivat peräytyä. Minä luulin jo heidän kyllästyneen leikkiin, mutta huomasin pian kokonaan erehtyneeni. Heidän ratsuväkensä jakautui nimittäin verraten pieniin osastoihin, jotka karkuuttivat kimppuumme pitkin koko rintamaa, ja niiden jäljessä syöksyi keihäs- ja miekkamiehiä kymmenintuhansin rivejämme vastaan, jotka olivat jo melkoisesti heikentyneet, Soraiksen itsensä johtaessa päähyökkäystä naarasleijonan raivolla ja pelottomuudella.
Vihollinen lähestyi kuin lumivyöry — Soraiksen kultainen kypäri välähteli sen eturiveissä — ja meidän ratsuväkemme vastahyökkäys ei kyennyt rynnäkköä torjumaan. Nyt he olivat kimpussamme ja keskustamme taipui kuin jousi ja olisi murtunut, ellei taakse sijoitettu kymmenentuhannen miehen suuruinen varajoukko olisi heti syöksynyt sitä tukemaan. Goodin neliöt huojahtivat taaksepäin kuin veneet nousuaallon harjalla, ja kuumimpaan kohtaan joutunut hupeni heti puoleen, mutta rynnäkkö oli liian tulinen voidakseen kestää kauan. Käännekohta tulikin pian. Hetkinen tapeltiin aivan samassa paikassa, mutta sitten alkoi taistelu vähitellen siirtyä Soraiksen leiriä kohti.
Nastan tuliset ja melkein voittamattomat vuoristolaiset alkoivat myöskin uupua. Heidän tappionsa olivat suunnattomat, ja nähdessään, etteivät he voineet vastustajilleen mitään, he menettivät lopulta rohkeutensa ja kääntyivät pakoon. Goodin osastojen jäännökset syöksyivät hurraten rinnettä alas heidän jälkeensä, jolloin miekkamiehet kokoontuivat vielä kerran ja hyökkäsivät raivoisasti takaa-ajajien kimppuun. Ensimmäinen neliö sortui käden käänteessä joka taholta päälletunkevan vihollisen miekkoihin ja toinen, jonka keskellä näin Goodin temmeltävän suurella hevosella ratsastaen, sekautui myös pian raivoisaan taisteluun, jonka hurjat laineet nielivät pian hänetkin.
Minut valtasi sanomaton hätä, ja taistelun kulkua kiinteästi seuraten minä koetin saada selville, mihin hän oli joutunut. Äkkiä näin erään kellertävän hevosen syöksyvän neliön jäljelläolevien rivien läpi ja rientävän tiehensä satula tyhjänä ja suitset maata viistäen. Korkealla hulmuavasta valkoisesta harjasta minä tunsin hevosen Goodin ratsuksi. En epäröinyt enää, vaan uskoen itseni Jumalan huomaan minä annoin ryntäyskäskyn ja karahutin noin viidentuhannen miehen kera suoraan Nastan miekkamiesten kimppuun. Nähdessään meidän tulevan he kääntyivät päin ja iskivät tuikeasti vastaan tahtomatta väistyä tuumaakaan. Hakkasimme ja riehuimme kuin mielettömät, mutta vastustajien lukumäärä ei näyttänyt lainkaan vähentyvän. Heitä parveili joka taholla ja iskien miekoillaan hevostemme kintut poikki he selvenivät helposti ratsastajastakin. Ratsuni kaatui heti ja oli aivan onnen sattuma, etten ruhjoutunut kuoliaaksi hevosten jaloissa. Koetin huutaa miehilleni, mutta teräksen kalskeessa ja taistelun hirmuisessa sekasorrossa ei kukaan kuullut ääntäni, ja vihdoin minä huomasin joutuneeni neliön jäljelläolevien soturien joukkoon, jotka olivat ryhmittyneet johtajansa Goodin ympärille taistellen henkensä edestä. Kompastuin johonkin ja katsahtaessani jalkoihini minä näin Goodin monokkelin. Hän oli saanut iskun polveensa ja eräs roteva vihollinen kohotti juuri raskaan miekkansa halkaistakseen hänen kallonsa. Iskin masai-puukkoni kahvaa myöten soturin rintaan, mutta ennenkuin kerkesin väistää, sattui hänen miekkansa hirveällä voimalla vasempaan kylkeeni. Teräspaita pelasti henkeni, mutta tunsin saaneeni vaikean haavan. Päätäni alkoi huimata ja minä vaivuin kätteni varaan polvilleni menettäen samassa tajuntani. En tiedä miten kauan siten makasin, mutta kun tulin jälleen tuntoihini, olivat Nastan miekkamiesjoukkojen vähäiset jäännökset peräytymässä joen yli, ja Good seisoi vieressäni sydämellisesti hymyillen.
"Lähelläpä oli", huudahti hän; "mutta kaikkihan on hyvin, kun loppu on hyvä."
Nyökkäsin myöntävästi, mutta en voinut sille mitään, että tunsin oman kohtani sangen huonoksi. Olin pahasti haavoittunut.