Samassa näimme miten sivustoillemme sijoitetut pienemmät ratsuväkiosastot ja niiden taakse asetetut varajoukot kiitivät nuolen,nopeudella rinnettä alas ja iskivät tuulispään tavoin Soraiksen hajoamistilaan joutuneiden sivustojen kimppuun. Hyökkäys ratkaisi taistelun. Seuraavassa hetkessä alkoi vihollinen peräytyä hitaasti joen toiselle puolen asettuen siellä uusiin asemiin. Olin onneksi ottanut kaiken varalta oman mielihevoseni mukaani — saman kiiltomustan tamman, jonka Nyleptha oli minulle lahjoittanut, ja vihollisen peräytymisestä seuranneella pienellä väliajalla eläin tuotiin luokseni. Nousten satulaan minä huusin miehilleni ryntäyskäskyn ja voitonriemuisesti hurraten lähti armeijamme vihdoin asemastaan, josta se ei ollut koko päivänä askeltakaan väistynyt. Vihdoin oli meidänkin vuoro hyökätä.
Riensimme eteenpäin kuolleiden ja kuolevien yli ja olimme juuri tulossa jokirantaan, kun huomioni kiintyi äkkiä erääseen omituiseen ratsastajaan, joka tuli vihollisen puolelta täyttä laukkaa meitä kohti. Mies, jolla oli yllään Zu-Vendis-maan kenraalin täydellinen asu, oli kietonut kätensä hurjasti laukkaavan hevosensa kaulaan ja koetti kaikin voimin pysytellä satulassa. Tunsin hänet heti oudosta puvusta huolimatta. Olin nähnyt vilahdukselta peloittavan suuret, mustat viikset, ja tiesin heti, että mies oli Alphonse. Samassa hän oli keskellämme eikä pysähtynyt ennenkuin joku tarttui hevosen suitsiin, välttyen töintuskin joutumasta silpuksi hakatuksi. Hyökkäyksemme oli juuri pysähtynyt hetkeksi soturiemme järjestäytyessä ylimenoa varten.
"Jumalan kiitos", läähätti hän pelosta aivan luonnottomalla äänellä, "että tapasin teidät vielä kerran, herra. Ah, kuinka minä olenkaan saanut kärsiä! Mutta te voitatte, herra, te voitatte; he pakenevat kuin lampaat. Minulla on tärkeä uutinen, jota en saa millään muotoa unhottaa teille sanoa. Huomenna aamun sarastaessa murhataan kuningatar Nyleptha palatsissaan Milosiksessa. Hänen henkivartijansa hiipivät tiehensä ja papit surmaavat hänet. He eivät aavistaneetkaan, että olin piiloutunut erään lipun alle, ja minä kuulin kaikki."
"Mitä?" huudahdin minä kauhun valtaamana; "mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Sitä, mitä sanon, herra. Nasta-piru lähti viime yönä sopimaan asiasta arkkipiispa Agonin kanssa. Poistuessaan avaavat vartijat pienen portin, josta päästään suurille portaille, ja Nasta ja Agon pappeineen hiipivät sisään ja murhaavat kuningattaren."
"Tule kanssani", sanoin minä, ja käskien lähimmän upseerin huolehtia päällikkyydestä minä tartuin Alphonsen hevosen suitsiin ja lennätin täyttä laukkaa paikalle, jossa tiesin Curtiksen olevan, jos hän vielä oli elossa. Matkaa oli noin neljännespenikulma ja ruumiskasojen yli ja verilammikoiden halki syöksyen me kiidimme eteenpäin, kunnes minä tunsin jo edempää Curtiksen mahtavan vartalon. Hän ratsasti valkoisella oriilla, jonka Nyleptha oli antanut hänelle jäähyväisIahjaksi, ja kaikki korkeimmat upseerit olivat hänen ympärillään.
Juuri kun saavuimme perille alkoivat joukot jälleen liikehtiä eteenpäin. Verinen side oli kiedottu Curtiksen pään ympäri, mutta minä näin, että hänen katseensa oli kirkkaampi ja terävämpi kuin milloinkaan ennen. Vanha Umslopogaas seisoi hänen vieressään veriseen tapparaansa nojaten ja oli aivan terveen ja vahingoittumattoman näköinen.
"Onko jotakin hullusti, Quatermain!" huudahti Curtis minut nähtyään.
"Kaikki", vastasin minä. "Nylepthan henki on vaarassa, ja ellemme keksi jotakin keinoa, murhataan hänet huomenna aamun sarastaessa. Alphonse tässä, joka on päässyt pakoon Soraiksen luota, on kuullut kaikki", ja minä kerroin nopeasti mitä olin kuullut ranskalaiselta.
Veri pakeni Curtiksen kasvoilta ja hän vavahti kuin olisi saanut tuiman iskun.